Decamerone tuntuu toden totta heijastelevan hengeltään firenzeläistä ympäristöään. Tarinat etenevät kepeästi ja sisältävät runsaasti yllätyksellisiä käänteitä. Nokkeluutta ja hevosenleikkiäkin pidetään arvossa. Ei mitään ylevää menoa, vaan yksinkertaisia ihmisiä suorastaan pitää huijata.
Kansankomedian hahmot hauskuuttavat
Tarinoiden henkilöt ovat tyyppihahmoja, jotka edustavat omaa ammattiaan tai yhteiskuntaluokkaansa. Tässä mielessä tarinat tuntuvat 1500-luvun italialaiselta katuteatterilta, jossa näyttelijät tapaavat esittää samaa roolia koko elämänsä.
Henkilöiden elämänkulun ratkaisee paitsi heidän nokkeluutensa myös lukuisat sattumukset. Tyypillistä on, että henkilöt naamioituvat mykiksi, pyhiinvaeltajiksi tai jopa arkkienkeli Gabrieliksi ja lopuksi yleensä paljastuvat. Käänteitä tuovat myös sekalaiset ihmeaineet ja itämaiset pulverit, joilla nukutetaan, myrkytetään ja tapetaan kumppaneita. Suoraa väkivaltaakaan ei karteta, vaan uskottomille naisille lähetetään tai pahimmassa tapauksessa syötetään rakastetun sydän.
Decameronessa juodaan ja syödään hyvin niin kuin Italiassa yleensäkin. Chianti on Firenzen seudun viiniä, ja varhaisimmat maininnat siitä on jo 1300-luvulta. Valistuneesti voimme arvata, että Boccaccion tarinoissa nautiskeltiin tätä mainiota ruokajuomaa ja herkut maustettiin villinä kasvavalla rosmariinilla.
Liljanvalkoisesta kaulasta ruusunpunaisiin poskiin
Naisista kuvataan ensisijaisesti ulkonäköä, toissijaisesti mainitaan säädyllisyys, syntyperä ja varallisuus. Boccaccion nuoruuden rakastettu oli kirjalliselta nimeltään Fiammetta, jolle hän kirjoitti ylistäviä runoja. Myös yksi Decameronen seitsemästä naisesta on nimetty Fiammettaksi, ja kuulkaapa tätä kirjailijan kuvausta: ”Fiammettan pitkä, kihara, kultainen tukka laskeutui viehättävästi hänen valkeille, sametinpehmeille olkapäilleen, ja hänen pyöreähköissä kasvoissaan vaihteli väri liljanvalkoisesta ruusunpunaiseen. Hänen silmänsä säihkyivät kuin kesyttömän haukan, ja pikku suun muodostamat huulet hehkuivat rubiineina.” On siinä settiä.
Juonenkäänteiltään Decamerone on varsinainen aarreaitta. Monet sattumukset ovat tuttuja saduista, ja tarinoiden aihelmia ovat myöhemmin hyödyntäneet näytelmissään sellaiset suuret nimet kuin Molière ja Shakespeare. Vaikka Decameronessa ei olekaan veronalaisten rakastavaisten Romeon ja Julian tarinaa, sen juoni unilääkkeineen ja sekaannuksineen on kuin Boccaccion maailmasta. Suoria poimintoja Decameronesta on kuitenkin esimerkiksi Shakespearen Cymbeline- ja Loppu hyvin, kaikki hyvin näytelmissä. Jotkut konkreettisiin kohteisiin liittyvät käänteet tuntuvat erityisen voimallisilta, esimerkiksi kallisarvoisen metsästyshaukan tarjoaminen illallisena rakastetulle tai perintösormuksen kopioiminen kolmelle pojalle.
Sienalaiset ovat typeryksiä ja venetsialaiset suupaltteja
Italiassa elettiin 1300-luvulla kaupunkivaltioiden aikaa. Firenzekin oli sodassa tavan takaa toisia kaupunkivaltiota vastaan, eikä yhtenäisestä italialaisesta kansallistunteesta näy merkkejä. Tarinoissa viljellään letkautuksia muiden kaupunkivaltioiden asukkaita kohtaan. Sienalaiset tunnetaan tyhmyydestään, ja Venetsiaan ”kerääntyy kaikki roskaväki kalastamaan sameissa vesissä”. Suupaltit kertovat asioitaan ”venetsialaiseen tapaan – hehän ovat kaikki suunpieksijöitä”. Kertomusten naiset ovat yleensä lumoavia kaunottaria, mutta ”Pisan tytöt ovat yleensä kelmeitä kuin sisiliskot”.
Pisan naiset ovat kelmeitä, sienalaiset typeriä ja venetsialaiset roskaväkeä – firenzeläiset sen sijaan nokkelia ja sanavalmiita. Näin ainakin jos uskomme Boccacciota.
Nykylukijaa – tai ainakin minua – letkautukset huvittavat juonenkäänteitä enemmän. Huumorintaju on ilmeisesti muuttunut seitsemässäsadassa vuodessa, sillä aikalaiskuulijat nauttivat juuri juonenkäänteistä: ”Naiset nauroivat puheelle niin makeasti, että heiltä olisi voinut vetää vaikka hampaat suusta.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti