Ja nyt jotain ihan muuta – Sotapäiväkirjat

Astrid Lindgrenin lastenkirjat tuntevat kaikki. Aikuisen Astridin arjen kohtaa sotapäiväkirjoissa, jotka on kirjoitettu vuosina 1939–1945 mutta julkaistu vasta 2015.

Satuin lukemaan Sotapäiväkirjat kuukausi sen jälkeen, kun Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan ja aloittanut karmivan sodan keskellä Eurooppaa. Astridin päiväkirjamerkinnät tuntuivat tuolloin hämmästyttävän osuvilta.

"VOI! SOTA ALKOI TÄNÄÄN. Kukaan ei tahdo uskoa sitä."

"Eli, Eli, lama sabaktani! Enää ei tekisi mieli elää! Venäläiset ovat tänään pommittaneet Helsinkiä ja useita muita paikkoja Suomessa.”

”En muista toista näin mustaa päivää! – – Miten tässä käy, millainen kohtalo meitä odottaa? Ja onnetonta Suomea?"

Tunnelmat olivat tuolloin sodan alussa samat kuin Euroopassa reilu 80 vuotta myöhemmin.

"Tänään venäläisetkin ovat marssineet Puolaan 'Valvomaan venäläisten etuja'. Puola on antautunut. Siellä vallitsee täydellinen kaaos. Saksa ja Venäjä ovat jakaneet maan keskenään. Ei millään usko, että tällaista tapahtuu 1900-luvulla."

Sodan hirmuteot tiedettiin
Lindgren työskenteli sodan aikana turvallisuuspalvelun postintarkastuksessa, joten hän oli hyvin perillä sodan julmuuksista, juutalaisvainoista ja balttien kaltoinkohtelusta. Euroopan ruokapula oli paikoin suoranaista nälänhätää, ja Lindgren kiitti Ruotsin hyviä oloja mutta tunsi suurta myötätuntoa ja syyllisyyttäkin suomalaisten ja muiden eurooppalaisten puolesta. Päiväkirjaan liitettyjen lehtileikkeiden ja kirjesitaattien perusteella voi päätellä, että sekä saksalaisten että venäläisten hirmuteot olivat tiedossa.

Vastakohdan sodan kurjuudelle tuo arkisen perhe-elämän kuvaus. Sotauutisten lomassa kerrotaan yksityiskohtia syntymäpäivien vietosta, elokuvissakäynneistä, joulunvietosta kinkkuineen ja lahjoineen. Samalla merkinnöistä huokuu syvä tietoisuus omasta etuoikeutetusta asemasta ja myös pelko sotaan joutumisesta. ”3.11.1942. Lindgrenin perheessä on tänään juhlittu Sturen 44-vuotispäivää kunnon pyttipannulla, savuankeriaalla ja kakulla, joten täällä me emme näe nälkää. Ainakaan vielä.”

Astrid Lindgren asui lähes koko aikuisikänsä Dalagatanilla samassa kerrostaloasunnossa, jonne muutti sotavuonna 1944. Talon edustan Vasaparkenissa hänet voi melkein nähdä puistonpenkillä Lassen ja Karinin leikkejä seuraamassa ja muiden äitien kanssa juttelemassa. Lähipostista kannettiin Lindgrenille parhaimmillaan ihailijakirjeitä seitsemän säkkiä päivässä.

Miljoonapainosten kuningatar tyytyi tavalliseen elämään
Lindgrenin perhe muutti keskellä sota-aikaa Vulcanuskadulta Dalagatanille. Siellä Astrid asui koko loppuelämänsä. Jotain mukavan pohjoismaista on siinä, että Ruotsin suosituin kirjailija asui yli 60 vuotta samassa kerrostaloasunnossa Dalagatan 46:ssa, johon lähiposti kantoi säkeittäin ihailijakirjeitä kaikkialta maailmasta.

Tärkeitä paikkoja kirjailijan koko elämän ajan olivat Tukholma, Furusund ja Vimmerby. Astrid Lindgren on haudattu Ericssonien sukuhautaan Vimmerbyn kirkkomaalle.

Astrid Lindgren jatkaa kirjoittamista Vimmerbyn keskusaukiolla. Ensimmäinen työpaikka paikallislehdessä 17-vuotiaana kävi kohtalokkaaksi, kun Astrid sai lapsen naimisissa olevan 50-vuotiaan päätoimittajan kanssa. Kaupunginhotelli todisti epäsuhtaista romanssia, joka pakotti Astridin muuttamaan Tukholmaan. Tiiviit yhteydet Vimmerbyhyn kuitenkin säilyivät koko elämän ja vielä kuolemankin jälkeen.

Saariston lapset – televisiosta tuttu

Saariston lapset taitaa olla tutumpi elokuvana kuin kirjana. Kukapa ei muistaisi pyöreäkasvoista Pampulaa eli Tjorvenia ja hänen bernhardilaistaan Laivuria eli Båtsmania. Saariston lapset on Lindgrenin kirjoista ainoa, joka on kirjoitettu suoraan televisiolle.

Luin Saariston lapset -kirjan vasta siinä vaiheessa, kun elämäkerroista selvisi, kuinka paljon saaristo merkitsi Lindgrenille. Hän vietti kesät elämänsä loppuun asti Furusundin kesäpaikassa, jonka aviomies Sture peri vanhemmiltaan. Furusundin seutu tarjosi kuin itsestään idyllisen ympäristön Saariston lapsille.

Furusund on vajaa sata kilometriä Tukholmasta pohjoiseen. Furusundissa ovat lomailleet myös August Strindberg ja Evert Taube, joka on tehnyt saaresta laulunkin. Ruotsinlaivojen reitti kulkee Furusundin ohi pari tuntia ennen Tukholmaan tuloa.

Saariston lapsissa Melkersonin kirjailijaisä muuttaa kesänviettoon vanhaan puutaloon lastensa kanssa. Lähes aikuinen tytär Malin pitää pystyssä impulsiivista isää ja nuorempia sisaruksiaan. Eläinrakas Pelle-poika ystävystyy Pampulan kanssa, josta tulee jokapäiväinen vieras Laivurinsa kanssa Melkersonien talossa. Saariston lapsissa miljöö on samalla tavalla hallittavan pienimuotoinen ja turvallinen kuin Melukylässäkin. Sekä Saariston että Melukylän lapsissa aistii usein Carl Larssonin maalausten tunnelmaa, mutta ilman herraskaisia sävyjä.

Kukaan ei pysty tuhoamaan tätä hohdetta ja kauneutta ja iloa, joka parhaillaan kukoistaa ympärillämme. Vaellamme pähkinäpuiden, koiranputkien ja apilan tuoksussa, päivänkakkarat huojuvat ojanpientareilla, voikukat loistavat kedoilla, villiruusujen heleä kuohu peittää karut harmaat kalliomme ja orvokit nousevat kallionkoloista. Kaikkialla tuoksuu ja kukkii, on kesäistä, käet kukkuvat, linnut visertävät.

Merellinen saaristoelämä Saltkråkanilla täyttyy pienistä iloista ja suruista. Oudot eläinkaverit ja luonnonläheisyys juoksuttavat henkilöitä sopivan kepeistä seikkailuista toisiin. Veneet seilaavat milloin auringonpaisteessa, milloin eksyvät sumussa. Jo saaren nimi Saltkråkan eli Suolavaris viittaa Lindgrenien Furusundin-lomanviettoon, sillä se on samanniminen kuin perheen purjevene.

Lindgrenin huvila istuu saumattomasti Furusundin saaristolaisympäristöön. Kaikki on somaa, mutta hämmästyttävän vaatimatonta painoskuningattarelle. Kaikessa näkyy sympaattinen kohtuullisuus ja vaatimattomuus.

Peppi, ”Übermensch lapsen hahmossa”

Jättimenestys Peppi syntyi maailmansodan loppuvuosina. Astrid kertoi tarinoita Pepistä tyttärensä Karinin sairausvuoteen ääressä ja naputteli ne jälkeenpäin käsikirjoitukseksi.

Astrid kirjoitti päiväkirjaansa 21.5.1944: ”Palatakseni Karinin syntymäpäivään sitä on vietetty tavanomaiseen tapaan. Hän sai kolmiosaisen Folkskolans läsebok -lukukirjan, yhden Pekka Töpöhäntä -kirjan sekä Peppi Pitkätossun käsikirjoituksen hienossa mustassa kansiossa.” Vuotta myöhemmin hän kirjoitti: ”Työstän parhaillaan Peppi Pitkätossua, jos vaikka siitä pahantapaisesta lapsesta saataisiin vielä jotain hyvää aikaiseksi.”

Näsin kotimuseossa on Pepin käsikirjoitus, jonka yläkulmaan on käsin kirjoitettu ”Till Karen på 10-årsdagen den 21.5.1944 av mamma”. Paljon on myös erilaisia Peppi-nukkeja maailmalta, ja vessojen ovet on hauskasti tapetoitu Peppi-sarjakuvilla. Löytyypä Vimmerbystä myös erikoinen ontto puu, joka on Peppi-kirjoissa sijoitettu Huvikummun puutarhaan.

Jymymenestys ja Bonnierin emämunaus
Peppi-käsikirjoituksen kopio lähti Bonnier-kustantamolle. Kirjailija totesi saatteessa: ”Peppi Pitkätossu on, kuten tulette huomaamaan, jos näette vaivaa lukea käsikirjoituksen, pieni Übermensch lapsen hahmossa, siirrettynä täysin tavalliseen miljööseen”.

Tyypillistä ja huvittavaakin on, että Bonnier hylkäsi Peppi Pitkätossun käsikirjoituksen. Pepin julkaisi pienempi kustantamo Rabén & Sjögren, joka myi ennen joulua kahdessa viikossa kirjaa 21 000 kappaletta ja pelastui sen avulla uhkaavalta konkurssilta. Peppi levisi muutamassa kuukaudessa kaikkien ruotsalaisten tietoisuuteen kirjoina, kuunnelmina ja teatteriesityksinä.

Huonosti käyttäytyvä tyttö?
Peppiä arvostelut yleensä kiittivät, mutta omapäinen tyttö sai myös vastustajia. Kaikki eivät hyväksyneet päähenkilön huonoa käytöstä ja kirjoittajan epäopettajamaista asennetta. Peppi lytättiin Aftonbladetissa professorin arvovallalla, mutta luonnonlapsen ilosanoma levisi siitä huolimatta.

Mikä Pepissä sitten aikuisia ärsytti? Samat asiat, jotka viehättävät lapsenmielisiä.

Peppi ei käy koulua ja on nenäkäs. Poliisit hakevat häntä ja kysyvät: ”Onko tämä se tyttö, joka on muuttanut Huvikumpuun?” ”Päinvastoin”, sanoi Peppi, ”Tämä on hyvin pieni täti, joka asuu kolmannessa kerroksessa torin laidassa.” Poliisien vierailu päättyy nolosti, ja Peppi jatkaa vapaata elämäänsä.

Peppi tekee, mitä haluaa. Hän asuu yksin ja nukkuu jalat tyynyllä. Tommi ja Annika kysyivät, kuka Pepille sanoo, koska tämän on mentävä nukkumaan. ”Minä sanon itse. Ensin sanon ystävällisesti, mutta sitten ankarasti.”

Peppi on vahva ja omistaa arkullisen kultarahoja. Rahoilla hän ostaa lahjoja ja 18 kiloa karamelleja kaupungin lapsille. Rosvot ja koulukiusaajat saavat kyytiä maailman vahvimmalta tytöltä, jonka käytös ei ole siloteltua mutta jolla on hyvä sydän.

Nimen Pippi Långstrumpa keksi Astridin tytär Karin. Hyvä nimi poiki omaperäisiä tarinoita vahvasta ja villistä anarkistitytöstä, joka ei asettunut perinteisten lastenkirjojen muottiin.

Puhutteko kurrekurredutia? Ussomplussor, ussomplussor eli hyvä, hyvä.
Peppi valehtelee ummet ja lammet. Hän kertoo, että Egyptissä ihmiset kävelevät takaperin ja Taka-Intiassa kaikki kävelevät käsillään. Belgian Kongossa ihmiset aloittavat kuulemma valehtelun seitsemältä ja jatkavat auringonlaskuun. Brasilialaiset puolestaan kulkevat aina munankeltuaista hiuksissa, siksi siellä ei ole kaljupäitä.

Mielikuvituksellisia tarinoita on kai lupakin odottaa tytöltä, joka on kiertänyt kaikilla maailman merillä ja jonka äiti on enkeli ja isä alkuasukkaiden kuningas Kurrekurredutin saarella.

Astrid Lindgrenin Vimmerby

Kuka Astrid Lindgren?
• 14.11.1907–28.1.2002
• Maanviljelijäperheen tytär Vimmerbystä
• Avioituminen ja kirjailjanura Tukholmassa
• Kirjailijantyön ohella kustannustoimittajana Rabén & Sjögren -kustantamossa
• Kirjoja käännetty sadalle kielelle ja myyty yli 165 miljoonaa.
• Elokuvia, televisiosarjoja, animaatioita
• Ruotsin valtion kirjallisuuspalkinto, H. C. Andersen -mitali, Ruotsin akatemian kultamitali
• Peppi Pitkätossu, Melukylän lapset, Vaahteramäen Eemeli, Kalle mestarietsivä, Saariston lapset

Melukylän lapset – iloa sukupolvesta toiseen
Melukylän lapset on ainoita kirjasarjoja, jota luin lapsena useita kertoja. Myös tytär luki kirjat uudelleen ja uudelleen.

Melukylän eli Bullerbyn esikuvana on ollut kirjailijan isän lapsuuskoti Sevedstorp. Sieltä on sarjan ensimmäinen kuva, keskellä kirjan kuvitusta ja viimeisenä teemapuiston Melukylä.

Arkista ja kodikasta
Mikä Melukylässä viehätti? Kodikas kolmen talon ja kuuden lapsen kylä? Ehkä, mutta etenkin lapsen hyvän arjen kuvaus.

Minäkertoja on 7-vuotias Liisa. Liisa tarinoi arkisista asioista helpoilla sanoilla ja lauseilla. Tekstikoko on sopivan iso ja piirroskuvat hyväntuulisia.

Liisan arjessa kivat tapahtumat seuraavat toisiaan: syntymäpäivä, oman huoneen saaminen, kesäloman alku ja joulunodotus. Jännitystä tuovat myrsky, kummitusjutut ja yö heinäladossa.

Liisan veli Saku on tarinan humoristi. Saku matkii, kun tytöt leikkivät hienoja rouvia: ”Kuinka rouva menettelee, kun saa piparkakkunsa niin hienoiksi? Voisinko minä saada ohjeen?” Koululaishuumori uppoaa.

Saku, Naku, Liisa, Olli, Riitta ja Anna – Melukylän iloinen lapsikatras viettää onnellista elämää pienessä smoolantilaisessa maalaiskylässä.

Kirjailija ei ole opettaja
Yksi Melukylien viehätys on se, että kirjat eivät opeta mitään. ”Sellaisesta minä viis veisaan!" kirjailija sanoi, kun häneltä kysyttiin kirjojen oppimiseen liittyviä tavoitteita.

Yksinkertainen on Melukylässä kaunista. ”Ei pitkiä eikä monimutkaisia virkkeitä, ei teoreettista pohdiskelua, ei vaikeatajuisia sanoja, eikä jäykkiä moraalisaarnoja!” Sellainen on Astrid Lindgrenin tapa kirjoittaa.

Millaista on olla lapsi
Haastattelussa Astrid Lindgreniltä kysyttiin, mikä on hänen kirjojensa menestyksen salaisuus. Hän totesi, että ei ole vippaskonsteja, pitää vain muistaa oma lapsuutensa.

Melukylä muistuttaakin Astrid Lindgrenin, silloisen Astrid Ericssonin kotipaikkaa. Kirjailijan taustoihin ja lapsuuden maisemiin voi edelleen tutustua smoolantilaisessa Vimmerbyn pikkukaupungissa, joka on noin 300 kilometriä Tukholmasta etelään. Perhe ja naapurit osoittautuvat tutuiksi melukyläläisiksi. Astrid taitaakin itse olla Liisa ja isoveli Gunnar Saku.

Kolmen vierekkäisen talon Melukylä on Sevedstorp, jonka keskitalossa oli Astridin isän lapsuudenkoti. Ericssonin perheen kotitila Näs – Astridin oma lapsuudenkoti – on museona, jossa on kirjailijan elämää esittelevä näyttely, upea puutarha ja viihtyisä ravintola.

Näs on mainio vierailukohde kesällä. Sitä ylläpitävät Astridin veljen Gunnar Ericssonin tyttäret. Museon näyttely avautuu paremmin, kun lukee etukäteen kirjailijan elämäkerran.

Vakivirka Firenzessä Danten selittäjänä

Boccaccio nimitettiin Firenzessä 1373 Dante-professoriksi eli Jumalaisen näytelmän julkiseksi selittäjäksi, josta virasta sai sata guldenia vuodessa. Hän piti yleisöluentoja Santo Stefanon kirkossa ja ehti käydä läpi 17 ensimmäistä lukua. Viranhoito keskeytyi, kun Boccaccio kuoli 62-vuotiaana 21.12.1375.

Italian kirjallisuuden kovat nimet Dante, Petrarca, Boccaccio ja piilokuvana stalkkaaja. Boccaccio luennoi viime vuosinaan Santo Stefanon kirkossa Danten Jumalaisesta näytelmästä. Rakennus on nykyään konserttisalina eikä yleisölle vapaasti avoinna. Se on lähellä Ponte Vecchiota mutta kätkeytyy ovelasti muiden rakennusten taakse.

Italian kirjallisuuden kovaan kolmikkoon kuuluvat aikalaiset Dante, Boccaccio ja Petrarca. Boccaccio ei tuntenut henkilökohtaisesti Dantea, sillä tämä kuoli maanpaossa, kun Boccaccio oli vielä lapsi. Sen sijaan Petrarcan hän tunsi läheisesti: he tapasivat ja kävivät kirjeenvaihtoa, vaikka myös Petrarcan perhe oli karkotettu Danten tapaan Firenzestä poliittisista syistä. Petrarca kuoli vuotta ennen Boccacciota, ja hyvän ystävän poismeno oli suuri menetys.

Danten elämäkertaa eivät faktat pilaa
Boccaccio jäi kirjallisuushistoriaan myös varhaisena elämäkerturina kirjoittamalla Danten elämä -teoksen. Sen kirjoitusvuotta ei ole pystytty tarkasti ajoittamaan, ilmeisesti se valmistui Decameronen jälkeen ja ennen Dante-luentoja. Ensi kerran teksti painettiin Jumalaisen komedian venetsialaisen laitoksen johdannoksi 1477. Boccaccio ei koskaan tavannut Dantea, mutta hän haastatteli tämän sukulaisia ja tutki jälkeenjäänyttä kirjeenvaihtoa.

Dante näkyy Firenzessä, vaikka hänet sieltä karkoitettiin ja omaisuus takavarikoitiin. Kaupungintaloa Palazzo Vecchiota alettiin rakentaa Danten karkoituksen päivinä, mutta hänen kasvokuvansa on silti kunniapaikalla. Vecchion ikkuna-aukosta näkyvä Duomo Giotton suunnittelemine kellotorneineen ovat nekin Danten ja Boccaccion ajalta.

Ajan tapaan runoilijoilla oli todellinen tai kuvitteellinen ihannerakastettu, jolle kirjoitettiin ylistäviä riimejä: Dantella Beatrice, Petrarcalla Laura ja Boccacciolla Fiammetta. Danten elämäkerrassa Boccaccio puhuu paljon Beatricesta, mutta tämän henkilöys jää epäselväksi ja kuolemakin tulee jo varhaisessa vaiheessa. Boccaccio erittelee hartaasti avioliiton kiroja ja toteaa päätteeksi, että ei tiedä mutta epäilee Danten avioliiton olleen onneton. Boccaccio itse ei koskaan mennyt naimisiin ja myöhemmällä iällä kirjoitti varsin katkerasti naisista.

Itse asiassa Danten elämä on melko kummallinen elämäkerta. Se maalaa ihailevan ja rönsyilevän henkilökuvan kohteestaan. Teosta on arvosteltu faktojen puutteesta, koska kirjailija uppoutuu uskonnollisrunolliseen pyörittelyyn, anekdootteihin ja sivuseikkoihin. Boccaccio kertoilee Danten käytöksestä ja ulkonäöstä: Hänellä oli leveä leuka, koukkunenä ja paksu tumma tukka. Hän pukeutui hyvin ja käyttäytyi sivistyneesti. Hän ei mässäillyt, vaan luki kirjoja ja mietti syvällisiä.

Kuvan englanninkielinen käännös vuodelta 1900 on Danten elämäkerran ensimmäinen muunkielinen laitos. Danten elämästä ei tullut Decameronen veroista menestystä, mutta Jumalaisen näytelmän tutkiminen takasi Boccacciolle vakinaisen viran Firenzessä.

Danten pääteoksesta Divina Commediasta Boccaccio puhuu eteerisen ihannoivasti. Dante kulkee Jumalaisessa näytelmässään kuoleman jälkeen helvetissä, kiirastulessa ja paratiisissa, joiden mukaan teoksen kolme osaa on nimetty. Danten elämäkerrassa Boccaccio vastaa myös siihen kiinnostavaan kysymykseen, miksi Dante kirjoitti kansanitaliaksi eikä latinaksi niin kuin muut ajan runoilijat. Sama kysymyshän koskee mitä suurimmassa määrin myös häntä itseään. Vastaus on, että hän halusi tavoittaa laajemman yleisön kuin vain latinaa osaavat oppineet. Kansankieltä käyttämällä hän loi uudenlaista kirjallisuutta, joka oli sekä oppineiden että oppimattomien luettavissa.

Jumalainen näytelmä on italiaksi kirjoitettu runoteos, mutta Decamerone ensimmäinen italiankielinen suorasanainen teos. Hessen mukaan Boccaccio loi italian kielen uudelleen. ”Decameronen kirjoja lukiessaan tuntuu jokaisesta aivan kuin kävelisi kukkivien puiden alla ja kylpisi puhtaissa vesissä. Kirjan sivuja lukiessaan tuntuu kuin kuulisi lintujen livertävän, lasten nauravan ja vesien solisevan.”

Boccaccio vietti viime ajat sukunsa kotipaikassa Certaldossa. Vanha Certaldo on viehättävä yhtenäinen keskiaikainen kokonaisuus korkealla kukkulalla. Boccaccion talo pääkadun varrella on yleisölle avoimena museona.

Boccacio haudattiin sukunsa kotipaikkakunnalle Certaldoon, joka kuuluu Firenzeen mutta sijaitsee kolmisenkymmentä kilometriä keskustasta Sienan suuntaan. Certaldossa on sekä Boccaccion hauta että palatsi, johon hän vetäytyi sairastamaan.

Paikkakunta mainitaan myös Decameronessa, ja tarinoiden mukaan siellä asui aikoinaan ylhäistä ja varakasta väkeä. Siksi myös munkkiveli Cipolla kiersi siellä vuosittain almuja keräämässä. ”Hänet otettiin aina hyvin vastaan, ei niinkään hurskauden takia, vaan siksi että hänen nimellään oli paikkakunnalla hyvä kaiku. Cipolla merkitsee nimittäin sipulia, ja tämän kylän tienoilla kasvaa Toscanan paras sipuli.”

Boccaccio on haudattu San Jacopon ja Filippon kirkkoon, joka on Via Boccaccion varrella aivan kirjailijan kotimuseon lähellä. Certaldo Alteen pääsee näppärästi funikulaarilla, ja paikka antaa hyvän kuvan keskiaikaisesta yhteisöstä.

Tarinoissa sattuu ja tapahtuu

”Missään Italiassa ei kuule niin paljon hullunkurisia tai purevia sukkeluuksia, haukkumanimiä, pilkkapuheita ja sanaleikkejä kuin Firenzessä”, kirjoitti Herman Hesse.

Decamerone tuntuu toden totta heijastelevan hengeltään firenzeläistä ympäristöään. Tarinat etenevät kepeästi ja sisältävät runsaasti yllätyksellisiä käänteitä. Nokkeluutta ja hevosenleikkiäkin pidetään arvossa. Ei mitään ylevää menoa, vaan yksinkertaisia ihmisiä suorastaan pitää huijata.

Kansankomedian hahmot hauskuuttavat
Tarinoiden henkilöt ovat tyyppihahmoja, jotka edustavat omaa ammattiaan tai yhteiskuntaluokkaansa. Tässä mielessä tarinat tuntuvat 1500-luvun italialaiselta katuteatterilta, jossa näyttelijät tapaavat esittää samaa roolia koko elämänsä.

Henkilöiden elämänkulun ratkaisee paitsi heidän nokkeluutensa myös lukuisat sattumukset. Tyypillistä on, että henkilöt naamioituvat mykiksi, pyhiinvaeltajiksi tai jopa arkkienkeli Gabrieliksi ja lopuksi yleensä paljastuvat. Käänteitä tuovat myös sekalaiset ihmeaineet ja itämaiset pulverit, joilla nukutetaan, myrkytetään ja tapetaan kumppaneita. Suoraa väkivaltaakaan ei karteta, vaan uskottomille naisille lähetetään tai pahimmassa tapauksessa syötetään rakastetun sydän.

Decameronessa juodaan ja syödään hyvin niin kuin Italiassa yleensäkin. Chianti on Firenzen seudun viiniä, ja varhaisimmat maininnat siitä on jo 1300-luvulta. Valistuneesti voimme arvata, että Boccaccion tarinoissa nautiskeltiin tätä mainiota ruokajuomaa ja herkut maustettiin villinä kasvavalla rosmariinilla.

Liljanvalkoisesta kaulasta ruusunpunaisiin poskiin
Naisista kuvataan ensisijaisesti ulkonäköä, toissijaisesti mainitaan säädyllisyys, syntyperä ja varallisuus. Boccaccion nuoruuden rakastettu oli kirjalliselta nimeltään Fiammetta, jolle hän kirjoitti ylistäviä runoja. Myös yksi Decameronen seitsemästä naisesta on nimetty Fiammettaksi, ja kuulkaapa tätä kirjailijan kuvausta: ”Fiammettan pitkä, kihara, kultainen tukka laskeutui viehättävästi hänen valkeille, sametinpehmeille olkapäilleen, ja hänen pyöreähköissä kasvoissaan vaihteli väri liljanvalkoisesta ruusunpunaiseen. Hänen silmänsä säihkyivät kuin kesyttömän haukan, ja pikku suun muodostamat huulet hehkuivat rubiineina.” On siinä settiä.

Juonenkäänteiltään Decamerone on varsinainen aarreaitta. Monet sattumukset ovat tuttuja saduista, ja tarinoiden aihelmia ovat myöhemmin hyödyntäneet näytelmissään sellaiset suuret nimet kuin Molière ja Shakespeare. Vaikka Decameronessa ei olekaan veronalaisten rakastavaisten Romeon ja Julian tarinaa, sen juoni unilääkkeineen ja sekaannuksineen on kuin Boccaccion maailmasta. Suoria poimintoja Decameronesta on kuitenkin esimerkiksi Shakespearen Cymbeline- ja Loppu hyvin, kaikki hyvin näytelmissä. Jotkut konkreettisiin kohteisiin liittyvät käänteet tuntuvat erityisen voimallisilta, esimerkiksi kallisarvoisen metsästyshaukan tarjoaminen illallisena rakastetulle tai perintösormuksen kopioiminen kolmelle pojalle.

Sienalaiset ovat typeryksiä ja venetsialaiset suupaltteja
Italiassa elettiin 1300-luvulla kaupunkivaltioiden aikaa. Firenzekin oli sodassa tavan takaa toisia kaupunkivaltiota vastaan, eikä yhtenäisestä italialaisesta kansallistunteesta näy merkkejä. Tarinoissa viljellään letkautuksia muiden kaupunkivaltioiden asukkaita kohtaan. Sienalaiset tunnetaan tyhmyydestään, ja Venetsiaan ”kerääntyy kaikki roskaväki kalastamaan sameissa vesissä”. Suupaltit kertovat asioitaan ”venetsialaiseen tapaan – hehän ovat kaikki suunpieksijöitä”. Kertomusten naiset ovat yleensä lumoavia kaunottaria, mutta ”Pisan tytöt ovat yleensä kelmeitä kuin sisiliskot”.

Pisan naiset ovat kelmeitä, sienalaiset typeriä ja venetsialaiset roskaväkeä – firenzeläiset sen sijaan nokkelia ja sanavalmiita. Näin ainakin jos uskomme Boccacciota.

Nykylukijaa – tai ainakin minua – letkautukset huvittavat juonenkäänteitä enemmän. Huumorintaju on ilmeisesti muuttunut seitsemässäsadassa vuodessa, sillä aikalaiskuulijat nauttivat juuri juonenkäänteistä: ”Naiset nauroivat puheelle niin makeasti, että heiltä olisi voinut vetää vaikka hampaat suusta.”

Sopivia vai sopimattomia lemmenlurituksia?

Onko Decamerone säädytön? Minkä ikäisenä sitä sopii lukea? Nämä ovat ikuisuuskysymyksiä, ja kirjasta onkin aika ajoin tehty siistittyjä painoksia nuorisolle.

Herman Hesse kertoi lukeneensa Decameronen sen tapahtumapaikalla Mugnonen laaksossa. Hän söi lukiessaan tuoreita sitruunoita ja pani aina siemenen taskuunsa, kun novellia voitiin pitää säädyttömänä. Lopulta taskussa oli 39 siementä: säädyttömiä oli siis kutakuinkin kolmannes tarinoista. Hessen päätelmän mukaan kirjaa voi näin ollen pitää säädyllisempänä kuin itse elämää.

Herman Hessen Boccacciota hehkuttava essee on vuodelta 1904. Essee on suomennettu, ja Tammi painoi sitä 1200 kappaletta joulutervehdykseksi. Kirjanen löytyy ainakin Tampereen kaupunginkirjaston varastosta.

Naisista puhumista ja kepeää tarinointia ei Boccaccion aikana kuitenkaan pidetty oppineelle miehelle sopivana. Boccaccio kommentoi arvosteluja Decameronessa seuraavasti: ”Toiset ovat pitäneet sopimattomana, että ikäiseni mies puhuu lakkaamatta naisista ja koettaa olla heille mieliksi. Edelleen on monia, jotka tuntuvat olevan kovasti huolissaan minun kirjailijanmaineestani ja väittävät, että minun olisi parempi pysytellä Parnasson muusain parissa kuin kertoilla teille tällaisia turhuuksia.” Decameronea kirjoittaessaan Boccaccio oli nelikymppinen, mutta vanhemmalla iällään itsekin tuomitsi teoksensa ja sortui jopa suoranaiseen naisvihaan.

Luostarien loiseläjät kuulevat kunniansa
Kuitenkaan pehmoporno ei ole ollut lukijoiden suurin närän aihe, vaan pikemminkin puhe leväperäisten kirkonmiesten toilailusta. Decameronesta on jopa aikoinaan toimitettu kirkolle kelpaava laitos, jossa huonokäytöksiset papit on muutettu porvareiksi ja käsityöläisiksi. Heh.

Boccaccio ei todellakaan säästele kirkonmiehiä. Munkeista hän kirjoittaa: ”Nämä pitkiä avaria kaapuja käyttävät, kasvonsa keinotekoisesti kalventaneet oliot, joiden ääni on nöyrä ja säyseä heidän pyytäessään almuja, mutta korskea ja kova, kun he soimaavat muita samoista paheista, joiden vallassa itse elävät. Nämä veltot loiseläjät, jotka ovat siinä määrin kietoutuneet valheen ja petoksen verkkoon, etteivät muuta osaakaan kuin pettää itseään ja muita.”

Yhdessä tarinassa hurskas juutalainen Abraham miettii, kääntyäkö kristityksi. Harkitessaan asiaa hän lähtee Roomaan katsomaan, kuinka hurskaita paavi ja kardinaalit ovat. Seurattuaan kirkonmiesten mässäilyä ja paheellista elämää Roomassa hän kertoo ystävälleen: ”Pidän paikkaa pikemminkin perkeleen työpajana kuin pyhänä kaupunkina.” Kaikesta päättäen kelvottomien kirkonmiesten tavat olivat yleisesti tiedossa.

Luultavasti Boccaccion kuvauksissa on totta toinen puoli, vaikka ottaa huomioon kertojan vapauden. Lukijalle käy kuitenkin selväksi, että Boccaccio ei hyökkää uskontoa vaan sen epäkelpoja harjoittajia vastaan. Ymmärrettävästi kirkon on vaikea pitää nämä kaksi asiaa erossa toisistaan.

Aikalaiset tunnistivat monia tarinoiden henkilöitä, mutta nykylukijan harvoja tuttuja lienee Giotto. Hänen käsialaansa on muun muassa kuuluisa Santa Maria Novellan krusifiksi. Vaikka kirkonmiehet tapasivat rietastella Decameronessa, teos ei ole säädytön Hessen sitruunansiemenen laskelman mukaan.

Tuttujakin tavataan
Aika ajoin tarinoissa vilahtelee nykylukijallekin tuttuja nimiä. Aikalaiset tunsivat varmasti monia, mutta yleiseen historiatietämykseen niistä on säilynyt vain harvoja. Yksi tunnetuimmista on taitelija Giotto, jonka tiedetään olleen myös Danten ystävä.

Boccaccion tarina kertoo, että maalaustaiteen mestari ei ollut itse ulkomuodoltaan ihanteellinen, mistä mainitaan muissakin ajan lähteissä. ”Luonto voi yhdistää mitä hämmästyttävimmät älynlahjat mitä rumimpaan ruumiiseen. Yksi tällainen oli Giotto, suuri taiteilija, joka kuvanveistoksissaan, piirustuksissaan ja maalauksissaan kuvasi luontoa niin verrattoman aidosti, että melkein saattoi luulla, että ne eivät olleet ihmiskäden työtä. Hän oli Firenzen maineen kirkkaimpia tähtiä, sillä juuri hän kohotti kukoistukseen taiteen, joka oli ollut vuosisatoja ihmisten tietämättömyyttä hyväkseen käyttävien maalintuhrijain turmelema.” Eräässä tarinassa hänen matkakumppaninsa kysyy: ”Kuulehan, Giotto, jos meitä vastaan tulisi joku vieras, joka ei ole koskaan nähnyt sinua, niin luuletko, että saisimme hänet uskomaan, että sinä olet maailman paras maalari?” Piristävää tavata arkisennäköinen nero Decameronen kaikkien jumalaisten keikareiden joukossa.

Boccaccion Toscanassa

Kuka Giovanni Boccaccio?
• 16.6.1313–21.12.1375
• Firenzeläisen kauppiaan avioton lapsi
• Opiskeli kieliä, tutki Dantea ja ystävystyi Petrarcan kanssa.
• Italian kirjakielen perustajia ja novellin isä
• Viimeisinä vuosinaan Dante-professorina Firenzessä
• Teoksia: Decamerone, Fiammetta, Filostrato, Vita di Dante

Boccaccion tunnetuin teos Decamerone sijoittuu ruttoepidemian aikaiseen Firenzeen. ”Oli saavuttu vuoteen 1348 jälkeen Kristuksen syntymän, kun kuolemaa tuova rutto puhkesi mainiossa Firenzessä, Italian kauneimmassa kaupungissa. Ei tiede eivätkä inhimilliset varotoimenpiteet mahtaneet mitään tälle kamalalle kulkutaudille. Turhaan perustettiin terveydenhoitolautakuntia, jotka lakkaamatta puhdistuttivat kaupungin katuja, turhaan kiellettiin sairailta sisäänpääsy, turhaan annettiin lukuisia neuvoja terveyden säilyttämiseksi.”

Kuulostaa melko tutulta korona-ajan ihmiselle. Boccaccion mukaan maalis-heinäkuussa 1348 ihmisiä kuoli satatuhatta. Tautiepidemia jylläsi myös vuoden 2020 Italiassa pahiten Euroopan maista, samaisella maalis-heinäkuun jaksolla koronaan kuoli Pohjois-Italiassa 35 000 henkeä ja elo-joulukuussa saman verran. Samoin kuin 700 vuotta aiemmin taas kiellettiin, puhdistettiin ja neuvottiin – nyt vain hiukan paremmin tuloksin. Lääketieteen kehityksestä huolimatta epidemian alku oli kaoottista.

Decamerone alkaa keskiaikaisesta Santa Maria Novella -kirkosta. Kymmenen nuorta tapaa messussa ja lähtee maaseudulle ruttoa pakoon. Kirkko on avoinna edelleen 700 vuotta ruttoepidemian jälkeen.

”Ehdotan, että huvittelemme kertomalla juttuja.”
Decameronen tarina alkaa eräänä tiistaiaamuna firenzeläisessä Santa Maria Novella -kirkossa. Seitsemän parikymppistä nuorta naista tapaa toisensa kirkossa ja päättää paeta ruttoa kuolemankatkuisesta kaupungista maaseudulle. Mukaan lähtee kolme tuttua nuortamiestä, ja pian he matkaavat Fiesolen vehreille kunnaille.

Nuoret saapuvat pittoreskiin toscanalaiseen maalaisympäristöön. ”Näillä rinteillä, varsinkin etelänpuolisilla, kasvoi viiniköynnöksiä, oliivi- ja mantelipuita, kirsikka-, viikuna- ja muita ihania hedelmäpuita tuhkatiheässä. Pohjoisrinteet olivat matalan, tiheän tammi- ja saarnimetsän peitossa, ja laakson pohjaa varjostivat kauniit kuuset, sypressit, pinjat ja laakeripuut, jotka kasvoivat kauniissa järjestyksessä, ikään kuin taitava puutarhuri olisi määrännyt niille kasvupaikat.”

Toscanan rinteillä puut kasvavat kauniissa järjestyksessä, ”kuin taitava puutarhuri olisi niille määrännyt kasvupaikat”.

Seurue majoittuu kukkulalla sijaitsevaan linnaan, nauttii herkkuja ja viihdyttää itseään iloisilla tarinoilla. Sääntönä on, että saa kertoa vain sellaisia tarinoita, jotka tuovat iloa. Jokainen kertoo yhden tarinan jokaisena kymmenenä päivänä, joten kaikkiaan juttuja kertyy sata. Tarinat ovat peräisin eri lähteistä, osa on vanhoja tuttuja ja osa Boccaccion omasta sulkakynästä.

Jokaisella päivällä on oma teemansa.

Päivä 1: Mikä tahansa tarina
Päivä 2: Vastoinkäymisestä onneen
Päivä 3: Älykkyydellä päämäärään
Päivä 4: Traaginen rakkaustarina
Päivä 5: Rakkaustarina vastoinkäymisestä onneen
Päivä 6: Sukkeluudet ja pistopuheet
Päivä 7: Vaimon kepponen miehelleen
Päivä 8: Sekalaisia kepposia
Päivä 9: Tarina oman valinnan mukaan
Päivä 10: Ylevä teko

Tarinat kuljettavat lukijoita pitkin Eurooppaa ja idempänäkin. Lontoo, Pariisi, Marseille, Kreeta, Kypros, Konstantinopoli vilahtelevat firenzeläisten matkakertomuksissa, joissa naiset ovat kauniita, miehet ylhäisiä ja papit velttoja loiseläjiä.

Tunnelma kehyskertomuksessa on kuin Kesäillan unelmassa. Nuoret käyskentelevät kasteisilla nurmikoilla ja sitovat kauniita kukkaseppeleitä. Illan viileydessä he tanssivat ja laulavat lemmenlauluja.

Jerusalem, maailman keskipiste

Ajomatka Jerusalemiin sujui kirkkaassa auringonpaisteessa. Vuoristoinen seutu oli vehreää ja siistiä. Matka-aika vain aina venyi, vaikka kartalla etäisyydet olivat lyhyitä. Vuokra-auton navigaattori oli ohjelmoitu välttämään Länsirantaa, mikä toi melkoista kiertoa. Israelilaisten vuokra-autojen vakuutus ei ollut voimassa palestiinalaishallinnon alueilla, joten oikaistakaan ei kannattanut.

Jerusalemia kutsutaan Daavidin kaupungiksi. Aikakirjojen mukaan Daavid valloitti kaupungin jebusilaisilta kolmetuhatta vuotta sitten, vaikka Jebusin asukkaat sanoivat Daavidille: ”Tänne sinä et pääse.” Kaupungin vallattuaan Daavid asettui asumaan Siioninvuorelle, joka on hieman nykyisen kaupunginmuurin ulkopuolella. Siioninvuorella oleva ”Daavidin kaupunki” oli tärkeässä roolissa itsenäisyyssodassa, jolloin Jerusalemin vanhakaupunki oli Jordanian hallussa. Ylös johtavien portaiden vieressä on muistolaatta, jossa kerrotaan jordanialaisten tarkka-ampujien väijyneen ja ampuneen Siioninvuorelle nousijoita. Jyrkät portaat hengästyttivät ja nostivat hien pintaan, mutta luotivaara oli ohi.

Salomo rakensi Jerusalemin ensimmäisen temppelin, jonka tuhosivat babylonialaiset 586 eaa. Samalle paikalle rakennettiin toinen temppeli, jonka hävittivät roomalaiset 70 jaa. Jäljellä on vain osa läntistä ulkomuuria eli itkumuuri. Itkumuurin hyllyistä huomaa, että juutalaisuus on kirjauskonto.

Ei mitään uutta auringon alla
Daavid ja hänen poikansa Salomo olivat molemmat kirjallisia kuninkaita. Daavidin psalmit ovat hänen omiin elämänvaiheisiinsa liittyviä runoja, joita esitettiin yleensä lauluina. Niitä on Raamatussa kaikkiaan 150, ja noin puolet nimetään ”Daavidin psalmiksi” tai ”Daavidin sepittämiksi”. Alkuriveillä annetaan myös säestys- ja lauluohjeita tyyliin ”kielisoittimilla, huilujen säestyksellä, kahdeksankielisillä soittimilla” tai ”lauletaan korkealla poikaäänellä”.

”Kielemme tekee meidät vahvoiksi,
meillä on sana hallussamme,
kukaan ei voi meille mitään!”

Salomon aforismit on koottu Sananlaskujen ja Saarnaajan kirjaan. Ne kehottavat hankkimaan viisautta, karttamaan pahaa ja auttamaan ihmisiä. Varsin ajatonta sisältöä tiiviissä paketissa parin kolmen tuhannen vuoden takaa.

”Parempi on viisaus kuin hopea,
tuottoisampi on tieto kuin kulta.”
”Älä kiellä apuasi, jos toinen on avun tarpeessa
ja sinä pystyt tekemään hänelle hyvää.”

Sanalaskuissa on monia arkisiakin elämänohjeita, joiden toisintoja kuulee vaikkapa iskelmissä: ”Mikä helposti tulee, se helposti menee.” Salomo myös summaa historiaa oivallisesti: ”Ei ole mitään uutta auringon alla.” Tämä mietelmä toistuu kirjallisuudessa, onpa sen alkuperäksi joskus mainittu Waltarin Sinuhe.

Jerusalem-syndrooma iskee
Jerusalemin vanhakaupunki ylhäällä kukkulalla kylpi kutsuvasti auringonvalossa, kun heräsin Salomon-hotellissa. Tunsin Jerusalem-syndrooman ensioireet ja lähdin kohti kaupungin sydäntä.

Muurien sisäpuolelle vanhaankaupunkiin menin Siionin portista. Kapeilla katetuilla kujilla siirtyi vaivatta ajassa parituhatta vuotta taaksepäin ja alkoi eläytyä kaupungin monipolviseen historiaan. Kaupunki tuntui valtavan linnoituksen sisätiloilta.

Via Dolorosaan eli Kärsimysten tielle on koottu tapahtumat Jeesuksen tuomitsemisesta ristiinaulitsemiseen ja ylösnousemiseen. Koko kertomus kävellään läpi, eikä eläytymistä haittaa se arkeologinen tosiasia, että nykyreitti on useita metrejä korkeammalla kuin tapahtuma-aikana. Reitti on vuosisatojen aikana vaihdellut. Oman kierrokseni aloitin viimeisen aterian yläsalista, jatkoin Öljy- eli Oliivimäelle ja sieltä tuomiopaikalle hallintopalatsiin. Nykyinen neljäntoista merkkiaseman reitti päättyy Pyhän haudan kirkkoon, jonka uskotaan olevan Golgatan paikalla.

Via Dolorosa on vilkas pyhiinvaellusten kohde. Reitillä on 14 merkittyä kohdetta, jotka liittyvät evankeliumien tapahtumiin. Yksi niistä on Ecce homo -kaariholvi, joka liittyy Pilatuksen kommenttiin Jeesuksesta. ”Katso: ihminen”.

Vanhakaupunki on jaettu armenialaisten, juutalaisten, kristittyjen ja muslimien kortteleihin. Eri kirkkojen ja pyhien paikkojen valtaisa määrä tekee Jerusalemin vanhastakaupungista uskontojen polttopisteen: se on kolmen suuren kirjauskonnon keskuspaikka.

Kirjoitusten kaupunki kietoo kävijän otteeseensa, joten sinne täytyy palata: L'shana Haba'ah B'Yerushalayim eli ensi vuonna taas Jerusalemissa.

Pieni Israel on hämmästyttävä yhdistelmä uutta ja vanhaa, sotaa ja rauhaa, hedelmätarhoja ja autiomaata, huipputekniikkaa ja paimentolaisuutta.

Kaaos Kaanaassa, hiljaista Kapernaumissa

Kolmantena päivänä lähdin Nasaretista katsomaan, miten häät näkyvät nykyisin Kaanaassa. Hääväki oli poissa, mutta liikenne kapeilla kaduilla oli silti aivan tukossa. Navigaattorin arvioimat ajoajat moninkertaistuvat, kun pääosa matkanteosta kului jonoissa.

Hääviiniä Kaanaan väki ei ollut unohtanut, vaan joka marketti ja kioski myi Cana Wedding Wine -pulloja. Veden muuttaminen viiniksi Kaanaan häissä oli Johanneksen mukaan Jeesuksen ensimmäinen ihmeteko. Hän muutti kuusi 2–3 metreteksen eli 40 litran vesiastiaa viiniksi, mikä teki – Jyrki Korpuan laskujen mukaan – 480–720 litraa ruokajuomaa jo nautittujen viinien jatkoksi. Reilut tarjoilut siis.

Kaanaasta matka jatkui kohti Gennesaretinjärveä. Maisema muuttui kumpuilevaksi, liikenne hiljeni, ja asutusta ei juuri vehreillä mäenrinteillä näkynyt. Tienviitat kertoivat, että parinkymmenen kilometrin päässä olivat jo Golanin kukkulat ja Syyrian raja. Itse Gennesaretinjärvi lepäsi ilta-auringon valossa rauhallisena kuin kotoinen mökkijärvi, tosin sieltä puuttuu ortodoksikirkko katettuine käytävineen.

Kirkkoja ei evankeliumien tapahtumapaikoilta puutu. Itse Kapernaumista jäljellä ovat vain rauniot: ”Alas sinut syöstään, alas tuonelaan saakka!” Jeesuksen kerrotaan näin ennustaneen Kapernaumin synkän tulevaisuuden.

Kapernaumin kaupungin rauniot ovat myös Gennesaretin rannalla, itse asiassa puoliksi vedessä. Jeesus vietti kirjoitusten mukaan paljon aikaa Kapernaumissa ja saarnasi sen synagogassa, jonka paikalle rakennetun uuden synagogan pylväskäytävä on edelleen pystyssä. Pietari ja muutamat muutkin kirjoituksista tutut oppilaat olivat kotoisin Kapernaumista. Pietarin kotitalo on kaivauksissa paikannettu ja raivattukin, ja sen suojaksi on rakennettu kirkko. Illan pimetessä oli hauska katsella vastarannalle, jossa tuikkivat Magdalan valot. Magdala on myös Gennesaretin rannalla, vain kymmenkunta kilometriä Kapernaumista. Sieltä oli kotoisin monia kirjailijoita kiehtonut Magdalan Maria eli Maria Magdaleena.

Järvimaisemaa katsellessa alkoi hahmottua, miksi Gennesaret ja kalastajat veneineen ovat niin tärkeitä ajanlaskun alussa. Veneellä pääsi kätevästi kaupungista toiseen. – Järven nimi muuten vaihtelee teksteissä häiritsevästi. Se on milloin Gennesaretinjärvi, milloin Galileanjärvi tai -meri, milloin Tiberiaanjärvi.

Voiko Nasaretista tulla mitään hyvää? Tule ja katso.

Ensimmäiseksi suuntasin kohti pohjoista Nasaretiin. Matkaa on Tel Avivista 120 kilometriä, josta moottoritien osuus sujui sutjakkaasti, mutta Nasaretin lähistöllä tiet kapenivat, liikenne ruuhkautui ja navigaattori sekosi. Pääteiden kyltit olivat hepreaksi, arabiaksi ja englanniksi, mutta tukkoisen kaupungin kaduilta ei opasteita löytynyt. Tuli kieputtua toreilla ja kujilla, ennen kuin poikkesin kysymään neuvoa erääseen verstaaseen. Nyky-Joosef ei puhunut sanaakaan englantia, mutta opasti ystävällisesti älypuhelimensa kartan avulla oikeaan paikkaan.

Nasaret näytti päiväsaikaan hiukan tunkkaiselta. Näkymä parani illalla, kun rakennusten valot tuikkivat kukkuloiden rinteiltä ja pimeys peitti rosot.

Ajanlaskun alussa Nasaretin asukkaina arvioidaan olleen muutama sata juutalaisia. Nykyisin yli puolet asukkaista on kristittyjä tai islaminuskoisia arabeja, ja moskeijoiden runsaus yllätti. Uuden testamentin tapahtumista muistuttivat täällä niin kuin muuallakin koristeelliset katoliset ja ortodoksiset kirkot, jotka saavat luterilaisen minimalistin lähinnä mietteliääksi. On Marian ilmestyksen kirkkoa, Nuoren Jeesuksen kirkkoa, anglikaanin, koptien ja ortodoksien kirkkoja, joiden sijaintiin liittyy enemmän tai vähemmän luotettavaa perimätietoa.

Pääosa Nasaretin asukkaista on arabeja. Hotelli toikin mieleen Tuhannen ja yhden yön sadut, ja huoneessa odottivat itämaiset herkut. Koko maassa sai suussasulavia tuoreita ja grillattuja kasviksia, mutta tässä paikassa erilaisten tahnojen määrä oli käsittämätön.

Galilean-kiertueella kirjoitukset karttana
Nasaret oli siis evankeliumien päähenkilön Jeesuksen kotikaupunki. Kirjoittajien mukaan Jeesuksen julkinen toiminta kesti vain muutaman vuoden ja sijoittui pääasiassa pienelle alueelle Nasaretia ympäröivää Galileaa. Nasaretin lisäksi mainitaan Kapernaum, Kaanaa, Kesarea, Betsaida, Nain ja Korasin. Jos siirtää tapahtumapaikkojen etäisyydet Pirkanmaalle, matkat ulottuisivat Tampereelta Pirkkalaan, Kangasalle ja Virroille. Meidän maakunnastamme ei ole lähtenyt maailmalle näin voimakkaita vaikutteita.

Kirjallisen Jeesuksen esikuvana lienee historiallinen henkilö. Hän on ollut vaikuttava puhuja, joka sai kuulijat tulemaan kauempaakin ja huolestutti puheillaan vallanpitäjät. Kirjoitusten mukaan hän kieltäytyi väkivallasta ja joutui pidätetyksi syyllistymättä rikokseen, joten Amnesty olisi voinut adoptoida hänet mielipidevankina. Pikaoikeudenkäynti, kidutus ja tappaminen kuohutti seuraajia ja synnytti kansanliikkeen. Tapahtumista puhuttiin ja niistä myös kirjoitettiin.

Raamatussa Jeesuksen elämästä kertovia tekstejä on neljä, ja niistä vanhin on Markuksen evankeliumi. Markuksen evankeliumia pidetään ainoana aikalaiskertomuksena, muut ovat myöhempiä ja käyttäneet Markuksen tekstiä lähteenä. Tekijöistä ei ole varmaa tietoa, mutta ilmeisesti evankeliumeja eivät ole kirjoittaneet henkilöt, joiden mukaan ne on nimetty. Ne käyvät kuitenkin hyvin nimimerkkeinä.

Kirjojen kirja ja Jerusalem

Raamattu kirjakokoelmana
• Kirjoitettu Lähi-idässä 1000 eaa. – 100 jaa.
• Kymmeniä kirjoittajia, vain Paavali ja muutama muu tiedetään varmasti.
• Kristittyjen Raamatussa kirjoja on 66, juutalaisten 24.
• Useita kirjallisuudenlajeja: historioita, elämäkertoja, opetuksia, aforismeja, runoja.
• Raamatun tekstit on kirjoitettu hepreaksi, arameaksi ja kreikaksi.
• Koko Raamattu on käännetty yli 700 kielelle, Uusi testamentti yli 1500 kielelle.
• Raamattu on miljardipainoksillaan bestseller vailla vertaa.

Israel on käsittämättömän pieni maa. Pinta-alaltaan se vastaa kutakuinkin Uudenmaan ja Pirkanmaan aluetta, ja asukkaita on 9,2 miljoonaa. Israelin tunnettuus on kuitenkin toista luokkaa kuin Suomen maakunnilla, hyvässä ja pahassa.

Matkailijalle maan kompakti koko on eduksi. Tel Avivin kentältä voi suhahtaa muutamassa tunnissa minne tahansa. Tosin vain periaatteessa, ei käytännössä. Joillain alueilla kulkua hidastavat kapeat ja ruuhkaiset tiet, joillain tarkastuspisteiden jonot.

Israel tulee tutuksi jo alakoulun uskonnon tunneilla. Näkyvyyttä pitävät yllä sittemmin uutiset alueen levottomuuksista. Aika ajoin uutisissa vilahtelevat myös Raamatusta tutut paikat Jerusalemit, Jerikot ja Beetlehemit.

Tein ennen matkaa uuden testamentin
Suunnittelin Israelin-matkaa useaan kertaan. Alueella vain tuntui olevan aina jokin kriisi, eikä matkustamista suositeltu. Etsin sopivaa ajankohtaa ja aloin seurata Jerusalem Postia ja paria muutakin paikallista lehteä. Tutkin kartasta ajoreittejä ja Gazan ohjusten lentoratoja, koska niitä satoi pahimmillaan 2000 päivässä reittini moottoritie 6:n tuntumaan. Matkavalmisteluina tein testamenttini, mikä huvitti lähipiiriä.

Juutalaisuus on mitä suurimmassa määrin kirjauskonto samoin kuin kristinuskokin. Yhteistä molemmille on Vanhan testamentin osuus, Uusi testamentti kuuluu vain kristittyjen Raamattuun.

Lensin vihdoin Tel Aviviin eräänä helmikuun iltana ja matkalla selailin tablettiin ladattua Raamattua. Sen kirjoittajat olivat eläneet seudulla pari kolme tuhatta vuotta aiemmin. Heidän tekstejään on sittemmin painettu, käännetty ja tutkittu enemmän kuin mitään muita kirjoituksia, mutta ilman tekijänpalkkiota ja kirjastokorvauksia. Tekstit kertoivat polveilevaa mutta silti melko yhtenäistä tarinaa maailman luomisesta sen loppuun.

Kirjava teos, kirjava tekijäjoukko
Raamattu on siis kirja mitä suurimassa määrin. Se on kokoomateos, jonka tekstit ovat kirjoittaneet useat Lähi-idässä eri aikoina asuneet kirjoittajat. Juutalaisten Raamattu koostuu kristittyjen Vanhan testamentista, joka sisältää viisi israelilaisten historiaa kuvaavaa Mooseksen kirjaa, runoja ja aforismeja sekä profeettojen opetuksia. Näiden lisäksi kristittyjen Raamattu sisältää Uuden testamentin, joka koostuu Jeesuksen elämäkerroista ja seuraajien matkakertomuksista ja kirjeenvaihdosta. Kokoelma sisältää useita kirjallisuudenlajeja.

Juutalaiset kutsuvat Raamattuaan lyhenteellä Tanak, joka tulee sen osien hepreankielisistä alkukirjaimista Tooran t:stä lähtien. Raamattu-sana tulee kreikan sanasta grammata ’kirjaimet, kirjoitus’, ja raamat tarkoittaa virossa edelleenkin ’kirjaa’ yleisesti. Biblian alkuperä liittyy ’papyrusrullaa tai kirjaa’ tarkoittavaan kreikan sanaan. Raamattuun viitataan usein myös pelkillä kirja-ilmauksilla: Iso kirja, Heliga boken, Good Book.

Monien kansankielten perustana on raamatunkäännös. Kirjoitetun suomen historia alkaa Agricolan kääntämästä Uudesta testamentista. Myös useiden muiden kielten kehityksessä ja vakiinnuttamisessa raamatunkäännös on ollut tärkeänä tukena, esimerkkeinä Lutherin saksannos ja englanninkielinen Kuningas Jaakon Raamattu.

Nykyihminen ei tunnista viittausten lähdettä
Kielet ja kirjat sisältävät valtavasti viittauksia Raamatun sanontoihin ja tarinoihin. Nykyihminen ei yhteyttä välttämättä tunnista, koska yhä harvemmat enää tekstejä lukevat. Silti myös epäilevät Tuomaat saavat jobinpostia ja arvostavat Salomon tuomiota. Arkipuheessa voi heitellä ”helmiä sioille” ja ”pestä kätensä” päätöksistä. Sanonnat elävät, vaikka niiden lähde on unohtunut: ”etsivä löytää”, ”joka toiselle kuoppaa kaivaa, se itse siihen lankeaa”, ”mitä kylvää, sitä niittää”, ”siivilöitte hyttysen, mutta nielette kamelin”.

Raamatun kirjoittajat ovat tallentaneet historiaa, käyttäneet lähteitä ja tulkinneet näkemänsä sekä kuulemansa tarinoiksi hyvässä uskossa. Hämmästyttävää, että yhden teoksen merkitys voi olla niin valtava länsimaisessa kulttuurissa.

Kirjallisuus ja kuvataide sisältävät runsaasti viittauksia Raamattuun. Mikään muu teos ei ole vaikuttanut yhtä paljon länsimaiseen kulttuuriin.