Vakivirka Firenzessä Danten selittäjänä

Boccaccio nimitettiin Firenzessä 1373 Dante-professoriksi eli Jumalaisen näytelmän julkiseksi selittäjäksi, josta virasta sai sata guldenia vuodessa. Hän piti yleisöluentoja Santo Stefanon kirkossa ja ehti käydä läpi 17 ensimmäistä lukua. Viranhoito keskeytyi, kun Boccaccio kuoli 62-vuotiaana 21.12.1375.

Italian kirjallisuuden kovat nimet Dante, Petrarca, Boccaccio ja piilokuvana stalkkaaja. Boccaccio luennoi viime vuosinaan Santo Stefanon kirkossa Danten Jumalaisesta näytelmästä. Rakennus on nykyään konserttisalina eikä yleisölle vapaasti avoinna. Se on lähellä Ponte Vecchiota mutta kätkeytyy ovelasti muiden rakennusten taakse.

Italian kirjallisuuden kovaan kolmikkoon kuuluvat aikalaiset Dante, Boccaccio ja Petrarca. Boccaccio ei tuntenut henkilökohtaisesti Dantea, sillä tämä kuoli maanpaossa, kun Boccaccio oli vielä lapsi. Sen sijaan Petrarcan hän tunsi läheisesti: he tapasivat ja kävivät kirjeenvaihtoa, vaikka myös Petrarcan perhe oli karkotettu Danten tapaan Firenzestä poliittisista syistä. Petrarca kuoli vuotta ennen Boccacciota, ja hyvän ystävän poismeno oli suuri menetys.

Danten elämäkertaa eivät faktat pilaa
Boccaccio jäi kirjallisuushistoriaan myös varhaisena elämäkerturina kirjoittamalla Danten elämä -teoksen. Sen kirjoitusvuotta ei ole pystytty tarkasti ajoittamaan, ilmeisesti se valmistui Decameronen jälkeen ja ennen Dante-luentoja. Ensi kerran teksti painettiin Jumalaisen komedian venetsialaisen laitoksen johdannoksi 1477. Boccaccio ei koskaan tavannut Dantea, mutta hän haastatteli tämän sukulaisia ja tutki jälkeenjäänyttä kirjeenvaihtoa.

Dante näkyy Firenzessä, vaikka hänet sieltä karkoitettiin ja omaisuus takavarikoitiin. Kaupungintaloa Palazzo Vecchiota alettiin rakentaa Danten karkoituksen päivinä, mutta hänen kasvokuvansa on silti kunniapaikalla. Vecchion ikkuna-aukosta näkyvä Duomo Giotton suunnittelemine kellotorneineen ovat nekin Danten ja Boccaccion ajalta.

Ajan tapaan runoilijoilla oli todellinen tai kuvitteellinen ihannerakastettu, jolle kirjoitettiin ylistäviä riimejä: Dantella Beatrice, Petrarcalla Laura ja Boccacciolla Fiammetta. Danten elämäkerrassa Boccaccio puhuu paljon Beatricesta, mutta tämän henkilöys jää epäselväksi ja kuolemakin tulee jo varhaisessa vaiheessa. Boccaccio erittelee hartaasti avioliiton kiroja ja toteaa päätteeksi, että ei tiedä mutta epäilee Danten avioliiton olleen onneton. Boccaccio itse ei koskaan mennyt naimisiin ja myöhemmällä iällä kirjoitti varsin katkerasti naisista.

Itse asiassa Danten elämä on melko kummallinen elämäkerta. Se maalaa ihailevan ja rönsyilevän henkilökuvan kohteestaan. Teosta on arvosteltu faktojen puutteesta, koska kirjailija uppoutuu uskonnollisrunolliseen pyörittelyyn, anekdootteihin ja sivuseikkoihin. Boccaccio kertoilee Danten käytöksestä ja ulkonäöstä: Hänellä oli leveä leuka, koukkunenä ja paksu tumma tukka. Hän pukeutui hyvin ja käyttäytyi sivistyneesti. Hän ei mässäillyt, vaan luki kirjoja ja mietti syvällisiä.

Kuvan englanninkielinen käännös vuodelta 1900 on Danten elämäkerran ensimmäinen muunkielinen laitos. Danten elämästä ei tullut Decameronen veroista menestystä, mutta Jumalaisen näytelmän tutkiminen takasi Boccacciolle vakinaisen viran Firenzessä.

Danten pääteoksesta Divina Commediasta Boccaccio puhuu eteerisen ihannoivasti. Dante kulkee Jumalaisessa näytelmässään kuoleman jälkeen helvetissä, kiirastulessa ja paratiisissa, joiden mukaan teoksen kolme osaa on nimetty. Danten elämäkerrassa Boccaccio vastaa myös siihen kiinnostavaan kysymykseen, miksi Dante kirjoitti kansanitaliaksi eikä latinaksi niin kuin muut ajan runoilijat. Sama kysymyshän koskee mitä suurimmassa määrin myös häntä itseään. Vastaus on, että hän halusi tavoittaa laajemman yleisön kuin vain latinaa osaavat oppineet. Kansankieltä käyttämällä hän loi uudenlaista kirjallisuutta, joka oli sekä oppineiden että oppimattomien luettavissa.

Jumalainen näytelmä on italiaksi kirjoitettu runoteos, mutta Decamerone ensimmäinen italiankielinen suorasanainen teos. Hessen mukaan Boccaccio loi italian kielen uudelleen. ”Decameronen kirjoja lukiessaan tuntuu jokaisesta aivan kuin kävelisi kukkivien puiden alla ja kylpisi puhtaissa vesissä. Kirjan sivuja lukiessaan tuntuu kuin kuulisi lintujen livertävän, lasten nauravan ja vesien solisevan.”

Boccaccio vietti viime ajat sukunsa kotipaikassa Certaldossa. Vanha Certaldo on viehättävä yhtenäinen keskiaikainen kokonaisuus korkealla kukkulalla. Boccaccion talo pääkadun varrella on yleisölle avoimena museona.

Boccacio haudattiin sukunsa kotipaikkakunnalle Certaldoon, joka kuuluu Firenzeen mutta sijaitsee kolmisenkymmentä kilometriä keskustasta Sienan suuntaan. Certaldossa on sekä Boccaccion hauta että palatsi, johon hän vetäytyi sairastamaan.

Paikkakunta mainitaan myös Decameronessa, ja tarinoiden mukaan siellä asui aikoinaan ylhäistä ja varakasta väkeä. Siksi myös munkkiveli Cipolla kiersi siellä vuosittain almuja keräämässä. ”Hänet otettiin aina hyvin vastaan, ei niinkään hurskauden takia, vaan siksi että hänen nimellään oli paikkakunnalla hyvä kaiku. Cipolla merkitsee nimittäin sipulia, ja tämän kylän tienoilla kasvaa Toscanan paras sipuli.”

Boccaccio on haudattu San Jacopon ja Filippon kirkkoon, joka on Via Boccaccion varrella aivan kirjailijan kotimuseon lähellä. Certaldo Alteen pääsee näppärästi funikulaarilla, ja paikka antaa hyvän kuvan keskiaikaisesta yhteisöstä.

Tarinoissa sattuu ja tapahtuu

”Missään Italiassa ei kuule niin paljon hullunkurisia tai purevia sukkeluuksia, haukkumanimiä, pilkkapuheita ja sanaleikkejä kuin Firenzessä”, kirjoitti Herman Hesse.

Decamerone tuntuu toden totta heijastelevan hengeltään firenzeläistä ympäristöään. Tarinat etenevät kepeästi ja sisältävät runsaasti yllätyksellisiä käänteitä. Nokkeluutta ja hevosenleikkiäkin pidetään arvossa. Ei mitään ylevää menoa, vaan yksinkertaisia ihmisiä suorastaan pitää huijata.

Kansankomedian hahmot hauskuuttavat
Tarinoiden henkilöt ovat tyyppihahmoja, jotka edustavat omaa ammattiaan tai yhteiskuntaluokkaansa. Tässä mielessä tarinat tuntuvat 1500-luvun italialaiselta katuteatterilta, jossa näyttelijät tapaavat esittää samaa roolia koko elämänsä.

Henkilöiden elämänkulun ratkaisee paitsi heidän nokkeluutensa myös lukuisat sattumukset. Tyypillistä on, että henkilöt naamioituvat mykiksi, pyhiinvaeltajiksi tai jopa arkkienkeli Gabrieliksi ja lopuksi yleensä paljastuvat. Käänteitä tuovat myös sekalaiset ihmeaineet ja itämaiset pulverit, joilla nukutetaan, myrkytetään ja tapetaan kumppaneita. Suoraa väkivaltaakaan ei karteta, vaan uskottomille naisille lähetetään tai pahimmassa tapauksessa syötetään rakastetun sydän.

Decameronessa juodaan ja syödään hyvin niin kuin Italiassa yleensäkin. Chianti on Firenzen seudun viiniä, ja varhaisimmat maininnat siitä on jo 1300-luvulta. Valistuneesti voimme arvata, että Boccaccion tarinoissa nautiskeltiin tätä mainiota ruokajuomaa ja herkut maustettiin villinä kasvavalla rosmariinilla.

Liljanvalkoisesta kaulasta ruusunpunaisiin poskiin
Naisista kuvataan ensisijaisesti ulkonäköä, toissijaisesti mainitaan säädyllisyys, syntyperä ja varallisuus. Boccaccion nuoruuden rakastettu oli kirjalliselta nimeltään Fiammetta, jolle hän kirjoitti ylistäviä runoja. Myös yksi Decameronen seitsemästä naisesta on nimetty Fiammettaksi, ja kuulkaapa tätä kirjailijan kuvausta: ”Fiammettan pitkä, kihara, kultainen tukka laskeutui viehättävästi hänen valkeille, sametinpehmeille olkapäilleen, ja hänen pyöreähköissä kasvoissaan vaihteli väri liljanvalkoisesta ruusunpunaiseen. Hänen silmänsä säihkyivät kuin kesyttömän haukan, ja pikku suun muodostamat huulet hehkuivat rubiineina.” On siinä settiä.

Juonenkäänteiltään Decamerone on varsinainen aarreaitta. Monet sattumukset ovat tuttuja saduista, ja tarinoiden aihelmia ovat myöhemmin hyödyntäneet näytelmissään sellaiset suuret nimet kuin Molière ja Shakespeare. Vaikka Decameronessa ei olekaan veronalaisten rakastavaisten Romeon ja Julian tarinaa, sen juoni unilääkkeineen ja sekaannuksineen on kuin Boccaccion maailmasta. Suoria poimintoja Decameronesta on kuitenkin esimerkiksi Shakespearen Cymbeline- ja Loppu hyvin, kaikki hyvin näytelmissä. Jotkut konkreettisiin kohteisiin liittyvät käänteet tuntuvat erityisen voimallisilta, esimerkiksi kallisarvoisen metsästyshaukan tarjoaminen illallisena rakastetulle tai perintösormuksen kopioiminen kolmelle pojalle.

Sienalaiset ovat typeryksiä ja venetsialaiset suupaltteja
Italiassa elettiin 1300-luvulla kaupunkivaltioiden aikaa. Firenzekin oli sodassa tavan takaa toisia kaupunkivaltiota vastaan, eikä yhtenäisestä italialaisesta kansallistunteesta näy merkkejä. Tarinoissa viljellään letkautuksia muiden kaupunkivaltioiden asukkaita kohtaan. Sienalaiset tunnetaan tyhmyydestään, ja Venetsiaan ”kerääntyy kaikki roskaväki kalastamaan sameissa vesissä”. Suupaltit kertovat asioitaan ”venetsialaiseen tapaan – hehän ovat kaikki suunpieksijöitä”. Kertomusten naiset ovat yleensä lumoavia kaunottaria, mutta ”Pisan tytöt ovat yleensä kelmeitä kuin sisiliskot”.

Pisan naiset ovat kelmeitä, sienalaiset typeriä ja venetsialaiset roskaväkeä – firenzeläiset sen sijaan nokkelia ja sanavalmiita. Näin ainakin jos uskomme Boccacciota.

Nykylukijaa – tai ainakin minua – letkautukset huvittavat juonenkäänteitä enemmän. Huumorintaju on ilmeisesti muuttunut seitsemässäsadassa vuodessa, sillä aikalaiskuulijat nauttivat juuri juonenkäänteistä: ”Naiset nauroivat puheelle niin makeasti, että heiltä olisi voinut vetää vaikka hampaat suusta.”

Sopivia vai sopimattomia lemmenlurituksia?

Onko Decamerone säädytön? Minkä ikäisenä sitä sopii lukea? Nämä ovat ikuisuuskysymyksiä, ja kirjasta onkin aika ajoin tehty siistittyjä painoksia nuorisolle.

Herman Hesse kertoi lukeneensa Decameronen sen tapahtumapaikalla Mugnonen laaksossa. Hän söi lukiessaan tuoreita sitruunoita ja pani aina siemenen taskuunsa, kun novellia voitiin pitää säädyttömänä. Lopulta taskussa oli 39 siementä: säädyttömiä oli siis kutakuinkin kolmannes tarinoista. Hessen päätelmän mukaan kirjaa voi näin ollen pitää säädyllisempänä kuin itse elämää.

Herman Hessen Boccacciota hehkuttava essee on vuodelta 1904. Essee on suomennettu, ja Tammi painoi sitä 1200 kappaletta joulutervehdykseksi. Kirjanen löytyy ainakin Tampereen kaupunginkirjaston varastosta.

Naisista puhumista ja kepeää tarinointia ei Boccaccion aikana kuitenkaan pidetty oppineelle miehelle sopivana. Boccaccio kommentoi arvosteluja Decameronessa seuraavasti: ”Toiset ovat pitäneet sopimattomana, että ikäiseni mies puhuu lakkaamatta naisista ja koettaa olla heille mieliksi. Edelleen on monia, jotka tuntuvat olevan kovasti huolissaan minun kirjailijanmaineestani ja väittävät, että minun olisi parempi pysytellä Parnasson muusain parissa kuin kertoilla teille tällaisia turhuuksia.” Decameronea kirjoittaessaan Boccaccio oli nelikymppinen, mutta vanhemmalla iällään itsekin tuomitsi teoksensa ja sortui jopa suoranaiseen naisvihaan.

Luostarien loiseläjät kuulevat kunniansa
Kuitenkaan pehmoporno ei ole ollut lukijoiden suurin närän aihe, vaan pikemminkin puhe leväperäisten kirkonmiesten toilailusta. Decameronesta on jopa aikoinaan toimitettu kirkolle kelpaava laitos, jossa huonokäytöksiset papit on muutettu porvareiksi ja käsityöläisiksi. Heh.

Boccaccio ei todellakaan säästele kirkonmiehiä. Munkeista hän kirjoittaa: ”Nämä pitkiä avaria kaapuja käyttävät, kasvonsa keinotekoisesti kalventaneet oliot, joiden ääni on nöyrä ja säyseä heidän pyytäessään almuja, mutta korskea ja kova, kun he soimaavat muita samoista paheista, joiden vallassa itse elävät. Nämä veltot loiseläjät, jotka ovat siinä määrin kietoutuneet valheen ja petoksen verkkoon, etteivät muuta osaakaan kuin pettää itseään ja muita.”

Yhdessä tarinassa hurskas juutalainen Abraham miettii, kääntyäkö kristityksi. Harkitessaan asiaa hän lähtee Roomaan katsomaan, kuinka hurskaita paavi ja kardinaalit ovat. Seurattuaan kirkonmiesten mässäilyä ja paheellista elämää Roomassa hän kertoo ystävälleen: ”Pidän paikkaa pikemminkin perkeleen työpajana kuin pyhänä kaupunkina.” Kaikesta päättäen kelvottomien kirkonmiesten tavat olivat yleisesti tiedossa.

Luultavasti Boccaccion kuvauksissa on totta toinen puoli, vaikka ottaa huomioon kertojan vapauden. Lukijalle käy kuitenkin selväksi, että Boccaccio ei hyökkää uskontoa vaan sen epäkelpoja harjoittajia vastaan. Ymmärrettävästi kirkon on vaikea pitää nämä kaksi asiaa erossa toisistaan.

Aikalaiset tunnistivat monia tarinoiden henkilöitä, mutta nykylukijan harvoja tuttuja lienee Giotto. Hänen käsialaansa on muun muassa kuuluisa Santa Maria Novellan krusifiksi. Vaikka kirkonmiehet tapasivat rietastella Decameronessa, teos ei ole säädytön Hessen sitruunansiemenen laskelman mukaan.

Tuttujakin tavataan
Aika ajoin tarinoissa vilahtelee nykylukijallekin tuttuja nimiä. Aikalaiset tunsivat varmasti monia, mutta yleiseen historiatietämykseen niistä on säilynyt vain harvoja. Yksi tunnetuimmista on taitelija Giotto, jonka tiedetään olleen myös Danten ystävä.

Boccaccion tarina kertoo, että maalaustaiteen mestari ei ollut itse ulkomuodoltaan ihanteellinen, mistä mainitaan muissakin ajan lähteissä. ”Luonto voi yhdistää mitä hämmästyttävimmät älynlahjat mitä rumimpaan ruumiiseen. Yksi tällainen oli Giotto, suuri taiteilija, joka kuvanveistoksissaan, piirustuksissaan ja maalauksissaan kuvasi luontoa niin verrattoman aidosti, että melkein saattoi luulla, että ne eivät olleet ihmiskäden työtä. Hän oli Firenzen maineen kirkkaimpia tähtiä, sillä juuri hän kohotti kukoistukseen taiteen, joka oli ollut vuosisatoja ihmisten tietämättömyyttä hyväkseen käyttävien maalintuhrijain turmelema.” Eräässä tarinassa hänen matkakumppaninsa kysyy: ”Kuulehan, Giotto, jos meitä vastaan tulisi joku vieras, joka ei ole koskaan nähnyt sinua, niin luuletko, että saisimme hänet uskomaan, että sinä olet maailman paras maalari?” Piristävää tavata arkisennäköinen nero Decameronen kaikkien jumalaisten keikareiden joukossa.

Boccaccion Toscanassa

Kuka Giovanni Boccaccio?
• 16.6.1313–21.12.1375
• Firenzeläisen kauppiaan avioton lapsi
• Opiskeli kieliä, tutki Dantea ja ystävystyi Petrarcan kanssa.
• Italian kirjakielen perustajia ja novellin isä
• Viimeisinä vuosinaan Dante-professorina Firenzessä
• Teoksia: Decamerone, Fiammetta, Filostrato, Vita di Dante

Boccaccion tunnetuin teos Decamerone sijoittuu ruttoepidemian aikaiseen Firenzeen. ”Oli saavuttu vuoteen 1348 jälkeen Kristuksen syntymän, kun kuolemaa tuova rutto puhkesi mainiossa Firenzessä, Italian kauneimmassa kaupungissa. Ei tiede eivätkä inhimilliset varotoimenpiteet mahtaneet mitään tälle kamalalle kulkutaudille. Turhaan perustettiin terveydenhoitolautakuntia, jotka lakkaamatta puhdistuttivat kaupungin katuja, turhaan kiellettiin sairailta sisäänpääsy, turhaan annettiin lukuisia neuvoja terveyden säilyttämiseksi.”

Kuulostaa melko tutulta korona-ajan ihmiselle. Boccaccion mukaan maalis-heinäkuussa 1348 ihmisiä kuoli satatuhatta. Tautiepidemia jylläsi myös vuoden 2020 Italiassa pahiten Euroopan maista, samaisella maalis-heinäkuun jaksolla koronaan kuoli Pohjois-Italiassa 35 000 henkeä ja elo-joulukuussa saman verran. Samoin kuin 700 vuotta aiemmin taas kiellettiin, puhdistettiin ja neuvottiin – nyt vain hiukan paremmin tuloksin. Lääketieteen kehityksestä huolimatta epidemian alku oli kaoottista.

Decamerone alkaa keskiaikaisesta Santa Maria Novella -kirkosta. Kymmenen nuorta tapaa messussa ja lähtee maaseudulle ruttoa pakoon. Kirkko on avoinna edelleen 700 vuotta ruttoepidemian jälkeen.

”Ehdotan, että huvittelemme kertomalla juttuja.”
Decameronen tarina alkaa eräänä tiistaiaamuna firenzeläisessä Santa Maria Novella -kirkossa. Seitsemän parikymppistä nuorta naista tapaa toisensa kirkossa ja päättää paeta ruttoa kuolemankatkuisesta kaupungista maaseudulle. Mukaan lähtee kolme tuttua nuortamiestä, ja pian he matkaavat Fiesolen vehreille kunnaille.

Nuoret saapuvat pittoreskiin toscanalaiseen maalaisympäristöön. ”Näillä rinteillä, varsinkin etelänpuolisilla, kasvoi viiniköynnöksiä, oliivi- ja mantelipuita, kirsikka-, viikuna- ja muita ihania hedelmäpuita tuhkatiheässä. Pohjoisrinteet olivat matalan, tiheän tammi- ja saarnimetsän peitossa, ja laakson pohjaa varjostivat kauniit kuuset, sypressit, pinjat ja laakeripuut, jotka kasvoivat kauniissa järjestyksessä, ikään kuin taitava puutarhuri olisi määrännyt niille kasvupaikat.”

Toscanan rinteillä puut kasvavat kauniissa järjestyksessä, ”kuin taitava puutarhuri olisi niille määrännyt kasvupaikat”.

Seurue majoittuu kukkulalla sijaitsevaan linnaan, nauttii herkkuja ja viihdyttää itseään iloisilla tarinoilla. Sääntönä on, että saa kertoa vain sellaisia tarinoita, jotka tuovat iloa. Jokainen kertoo yhden tarinan jokaisena kymmenenä päivänä, joten kaikkiaan juttuja kertyy sata. Tarinat ovat peräisin eri lähteistä, osa on vanhoja tuttuja ja osa Boccaccion omasta sulkakynästä.

Jokaisella päivällä on oma teemansa.

Päivä 1: Mikä tahansa tarina
Päivä 2: Vastoinkäymisestä onneen
Päivä 3: Älykkyydellä päämäärään
Päivä 4: Traaginen rakkaustarina
Päivä 5: Rakkaustarina vastoinkäymisestä onneen
Päivä 6: Sukkeluudet ja pistopuheet
Päivä 7: Vaimon kepponen miehelleen
Päivä 8: Sekalaisia kepposia
Päivä 9: Tarina oman valinnan mukaan
Päivä 10: Ylevä teko

Tarinat kuljettavat lukijoita pitkin Eurooppaa ja idempänäkin. Lontoo, Pariisi, Marseille, Kreeta, Kypros, Konstantinopoli vilahtelevat firenzeläisten matkakertomuksissa, joissa naiset ovat kauniita, miehet ylhäisiä ja papit velttoja loiseläjiä.

Tunnelma kehyskertomuksessa on kuin Kesäillan unelmassa. Nuoret käyskentelevät kasteisilla nurmikoilla ja sitovat kauniita kukkaseppeleitä. Illan viileydessä he tanssivat ja laulavat lemmenlauluja.