Kalifornialaistarinoita

Steinbeck on parhaimmillaan letkeissä montereyläisissä veijaritarinoissa. Kirjailijanura lähti nousuun juuri Ystävyyden talon eloisista tuokiokuvista. Ne näyttävät, kuinka laitapuolen kulkijat viettävät aikaansa Kalifornian auringon alla leppoisasti viiniä ja tilkkuviinaa juoden. Sieltä täältä huijataan kolikko tai jotain rahanarvoista juomagallonaa varten. Touhu liikkuu lain rajamailla mutta on pienimuotoista ja pohjimmiltaan hyväntahtoista.

Ystävyyden talossa viini ostetaan tai huijataan Torrellilta. Hyvien ihmisten juhlassa Lee Tshongin sekatavarakaupasta haetaan oluet, viinit, Vanhat tenniskengät -viskit ja kaikki muukin elämiseen tarvittava. Kuvat ovat Steinbeck-keskuksen kuvaelmista.

Ystävyyden talon alkuluvuissa Steinbeck viittaa siihen, että hän vain kirjoittaa muistiin asiat, jotka Montereyssä tunnetaan hyvin. Tarinoita kerrotaan ja niitä myös koristellaan mehevillä yksityiskohdilla. Ystävyyden talon Dannyn ja poikien yhteydessä kirjailija mainitsee Robin Hoodin, mikä lienee viittaus henkilöiden luonteenlaatuun mutta ei niinkään toiminnan tuloksiin. Aikeet ovat hyvät sekä Ystävyyden talossa että Hyvien ihmisten juhlassa, mutta aina jokin menee pieleen. Lahjaksi aiottu viini tulee matkalla juotua, Docille kerätyt sammakot pääsevät pakoon, ja yllätysjuhlat päättyvät yleiseen sekasortoon. Kirjailija katsoo kuitenkin henkilöitään myötätuntoisesti heidän heikkouksistaan huolimatta. Hän tuntuu arvioivan henkilöitään samoin perustein kuin Ystävyyden talon paisanot mittailevat montereyläisiä: ”mittapuuna ei ollut moraali, vaan kiinnostavuus”.

Samanhenkisiä ja henkilöhahmoiltaan tutunomaisia ovat Montereyhin sijoittuvat Hyvien ihmisten juhla ja Torstai on toivoa täynnä, jotka julkaistiin kymmenkunta vuotta Ystävyyden talon jälkeen. Tarinaa kuljettaa niissäkin työtä vieroksuva miesjoukko, tällä kertaa Mack kavereineen. Tapahtumat kietoutuvat merilaboratorion ja Docin ympärille, joka toimii omalla boheemilla tavallaan järjestäytyneen yhteiskunnan edustajana.

Meriladoratorion omistaja Ed Ricketts oli veijariromaanien Docin esikuva ja vaikutti muutenkin monella tavalla Steinbeckin elämään. He tekivät yhdessä tutkimusmatkan Kalifornianlahdelle ja kirjoittivat siitä kirjan Sea of Cortez: A Leisurely Journal of Travel and Research.

Kovaa peliä Vihan hedelmissä
Kalifornialaistarinointi tummentuu Steinbeckin pääteoksessa Vihan hedelmät. Romaani pureutuu armottomasti köyhyyden ja vallan puutteen teemaan. Vuokraviljelijät ovat sään, tuottavuuden ja pankin armoilla. ”Isä lainasi pankilta rahaa, ja nyt pankki tahtoo maan.” Viljelijöiden vaikutusmahdollisuudet omaan elämään ja toimeentuloon ovat kafkamaisen toivottomat, kun vastuutahot ovat kasvottomia ja onnettomuuden syyksi osoitetaan olosuhteet. Selviytymistaistelussa ei tunneta armoa.

Tuhannet maansa menettäneet viljelijäperheet vaeltavat Kansasista, Oklahomasta ja Texasista vähemmän tarunhohtoisissa oloissa tietä 66 kohti Kaliforniaa, jossa lentolehtiset lupaavat kaikille työtä hedelmätarhoissa. Suuri osa Vihan hedelmistä on tosielämän roadtrippiä ilman elokuvamaista vapauden huumaa. Tie on täynnä huonokuntoisia autoja, joihin on tungettu perhekuntia omaisuudenrippeineen. Rahaa on tuskin ollenkaan, varaa ei ole kuin bensaan ja veteen. Matkalla on pysähdyspaikkoja, joiden näkymä on tutunomainen: ”Pitkin 66:tta on makkarakioskeja – Al Susy – Kallen Lounas – Joe Minnie – Willin Syötäviä. Lautakojuja. Edessä kaksi bensapumppua, rautalankaverkko-ovi, pitkä tarjoilupöytä, baarituoleja, jalkanojia.”

Kysynnän ja tarjonnan lentolehtiset
Jo matkan aikana nostatetaan epäilyksiä lentolehtisten lupaamista työtilaisuuksista. Massiivisen muuttoliikkeen takia poimijoista on ylitarjontaa ja palkkiot putovat olemattomiin, jos ylipäätään työtä on tarjolla. Vuokraviljelijöistä tulee kausityöläisiä, joilla ei ole asuinpaikkaa eikä toimeentuloa. Asetelma herättää myötätunnon kovaonnisia työläisiä kohtaan ja muuttaa tehokkaasti Steinbeckin vasemmistolaissympatiat lihaksi. Vaikka tavoite on läpinäkyvä ja myötätunto köyhän kansan puolella, mistään suoraviivaisesta tendenssiromaanista ei mielestäni ole kyse, pikemminkin kerronta on monisyistä yhteiskunnallista ajankuvausta.

Suurmaanomistajille kyllä ladellaan suorat sanat: ”Maa päätyi yhä harvempiin käsiin, kotinsa menettäneitten määrä kasvoi, ja suurmaanomistajien kaikki ponnistukset palvelivat vain sortoa. Heidän rahansa menivät aseisiin ja kyynelkaasuun, joilla suurtiloja puolustettaisiin, ja he lähettivät okieitten pariin vakoojia kuuntelemaan, kuiskittiinko jossain päin kapinasta, jotta se voitaisiin oitis tukahduttaa. Talouselämässä tapahtuvat muutokset ohitettiin, suunnitelmat olojen muuttamiseksi ohitettiin; huomiota saivat vain kapinan kukistamiseen tähtäävät keinot, kun taas kapinan syihin ei puututtu lainkaan.” Mustia listoja laaditaan, punikkeja etsitään, leirejä poltetaan, vaikka muuttajat kaipaavat vain työtä ja ruokaa.

Vihan hedelmät on elämänmakuinen kuvaus köyhien arjesta ja kovasta kohtelusta. Se on Steinbeckin pääteos, vaikka Nobelia varten tarvittiin vähemmän vasemmistolainen allegoria Eedenistä itään.

Vihan hedelmät on puhutteleva teos työläisten kaltoinkohtelusta. Meitä suomalaisia tosin harmittavat Steinbeckin ideologiset silmälasit, jotka saivat hänet allekirjoittamaan talvisodan aikana neuvostomyönteisen adressin Terijoen nukkehallituksen puolesta. Mitä etäämmällä on ja mitä vähemmän tuntee tosiasioita, sitä todennäköisemmin ideologia johtaa harhaan.