Geronimo

Punavyön piilopirtti sijaitsi Tombstonen lähellä Luurankokanjonissa. Ajelin Tombstonesta kanjoniin menevään tienristeykseen – jonka lähellä muuten sijaitsee Apache Elementary School eli Apassien peruskoulu –, mutta en jatkanut autionoloista soratietä pitemmälle kanjoniin.

Muistin Punavöistä, että kanjonissa kaikuu usein apassien vertahyytävä tappohuuto: Aiaiaiai! Aiaiaiai! Jos onnistuu välttämään apassit, saattaa törmätä espantoihin eli aaveisiin, joiden meksikolaiset sanovat kanjonissa kummittelevan. ”Ei ollut eikä ole vielä tänäkään päivänä meksikolaista, joka pimeän tultua ratsastaisi sen läpi. Se kulkee Peloncillovuorten karuimman ja viileimmän osan kautta Uuden Meksikon Animas-laaksosta Arizonan San Simonin laaksoon. Se on kerrassaan kolkkoa tienoota.” Aaveita odennäköisimpiä vaaroja ovat kuitenkin myrkylliset kalkkarokäärmeet, skorpionit ja tarantellat, joita kaikkia alueella elää useita lajeja

Geronimo ja alueen intiaaniheimot taistelivat sekä meksikolaisia että uudisasukkaita vastaan. Meksikolaiset sotilaat tappoivat Geronimon vaimon ja lapset. Hän jatkoi taistelua, neuvotteli, joutui vangiksi, karkasi ja antautui useita kertoja. Neljäs eli viimeinen antautuminen tapahtui Luurankokanjonissa 4.9.1886. Antautumispaikalla on muistomerkki.

Sää on kanjonin vuoristoisessa autiomaassa aurinkoinen ja kuiva, yleensä satunnaiset sateet tulevat vetenä. Matkojeni aikaan helmi-maaliskuussa päivälämpötila oli yli 25 astetta ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Talvikuukausina lämpötila voi kuitenkin laskea nollan tuntumaan ja yöllä saattaa jopa sataa lunta. Asia tuli tilastoista varmistettua, kun Punavöiden sääkuvaukset hämmästyttivät: ”Aamupuolella yötä tuulen kääntyessä rankka vesisade muuttui lumituiskuksi. Kahdessa tunnissa kinokset tekivät Luurankokanjonin kautta kulkevan kurjan tien täysin käyttökelvottomaksi. Lämpötila laski 23 asteeseen (-5° Celciusta).” Myrskyt eivät kuulemma ole Chiricahuavuoristossa tavattomia, ja Punavyön muistin tilkinneen luoteismyrskyn aikana majaansa vanhoilla Epitaphin numeroilla.

Punavyö ja Geronimo kohtaavat kanjonissa
Luurankokanjonin seuduilla on asunut useita apassiheimoja. Jo ennen Tombstonen syntyä ja vielä sen kukoistuksen aikaan käytiin verisiä apassisotia. Niiden katsotaan päättyneen vuonna 1886 apassijohtaja Geronimon neljänteen antautumiseen, vaikka joitain yhteenottaja oli sen jälkeenkin. Geronimo kuului chiricahua-apasseihin, joista Punavyö opettaa seuraavasti: ”Apassit jakautuvat useaan eri heimoon, joista Tombstonea lähimpänä asuvat athabasit, chiricahuat ja tontot. Heimot taas jakautuvat perheisiin ja klaaneihin, jotka toimivat hyvin itsenäisesti ja joilla kullakin on oma merkkinsä, jonkinlainen toteeminsa. – – Arizonan intiaaneilla toteemeita ei ole, eikä alati liikkuvilla apasseilla voisikaan olla.”

Geronimo on kuudes Punavyö-sarjan kirja. Intiaanijohtaja oli melkoinen kuuluisuus Arizonan ja New Mexicon alueella. Täytyi tietysti poiketa Geronimo-museossa, jossa oli esillä myös yllä oleva aito valokuva ja epäaito kuvaelma. Geronimo eli viimeiset vuotensa suoranaisena matkailunähtävyytenä ja kuoli Oklahomassa 80-vuotiaana.

Apassijohtaja Geronimo oli sodankäynnissä rohkea, ovela ja muy coyote eli erittäin kavala. Puolin ja toisin käytettiin petoksia, väijytyksiä ja verisiä otteita. Kun apassit olivat sotajalalla, tombstonelaiset eivät hevillä lähteneet vuoristoon ”päänahkojaan menettämään”. Tosin Punavyö muistutti, että apassit eivät ota päänahkoja niin kuin preeriaintiaanit eivätkä kärvennä ihmisiä niin kuin siouxit. ”Jos olisitte hiukankin tutustuneet Lännen historiaan, niin tietäisitte, että apassien nimi on espanjalaista perua. On vanha espanjankieleinen sana apachurar, joka merkitsee murskaamista. Apachuraros de huesos, luiden murskaajat, lyheni vähitellen aikojen kuluesa yksinkertaisesti apassiksi.” Tähän on kuitenkin lisättävä etymologisen sanakirjan eriävä mielipide, sillä sanakirjan mukaan taustalla on todennäköisesti zuni-intiaanien vihollista tarkoittava sana.

Punavyö kohtasi Geronimon useita kertoja ja oikeamielisesti tunnusti tälle, että valkoisten rauhanlupauksiin ei ollut syytä luottaa. Hän sai intiaanipäälliköltä tunnustusta rehellisyydestä: ”Olet ainoa tapaamani valkosilmä, joka myöntää, että myös valkoiset ovat tehneet virheitä ja erehdyksiä. Ja sen vuoksi säästän sinun ja toveriesi hengen.” Punavyö joutui kuitenkin toistuvasti yhteenottoihin Geronimon apassijoukkojen kanssa, ja paettuaan San Carlosin reservaatista apassit polttivat Punavyön Luurankokanjonin majan. Tämä onnettomuus tapahtui sarjan viimeisessä kirjassa ja sai Punavyön palaamaan Arizonasta sukutilalleen Louisianaan.

Rouva Rosita apasseille: ”Tapan teidät kaikki!”
Punavöiden viehätystä lisää hurtti huumori. Yhtenä kevennyksen tuojana käytetään Punavyön puhuvaa papukaijaa Rouva Rositaa, joka pelästytti Luurankokanjonin majalle eksyneet apassit. ”Säikäytettyään intiaanit pakosalle Rouva Rosita pyörähti suoraan Andy Grofen tupaan, jossa parikymmentä cowboyta parasta aikaa oli lounastamassa. Rouva Rositahan tuntee Andyn, niin että se kohteliaisuussyistä pudotti chiricahuasotilaalta nokkaisemansa verisen silmämunan Andyn lautasen eteen ja sen viereen vielä apassien punapäiseksi värjätyn sotasulan – kotkansulan – ja katsella napitti Andya helmisilmillään ja korahdutti kurkustaan ihan selvästi: ’Ja paskat’.”

Geronimon ja apassien hirmutekoja maalailtiin värikkäästi ajan lehdissä ja vihaa intiaaneja kohtaan lietsottiin sumeilematta. Reservaattien hallinto ja intiaaniasiamiehet syyllistyivät moniin väärinkäytöksiin, jotka osaltaan johtivat intiaanien joukkopakoihin ja yhteenottoihin. Punavyön sanoin: ”Mutta muuten on asia valitettavasti niin, että olen tuntenut eläessäni vain yhden ainoan täysin rehellisen intiaanien valkoisen asiamiehen. Hän oli Epitaphin perustaja ja ensimmäinen päätoimittaja John P. Clum, joka lopulta – hyvin ymmärrettävistä syistä – sai tarpeekseen sekä Washingtonista että Tombstonesta ja siirtyi muualle, en edes tiedä minne.” Muista lähteistä selviää, että Clum siirtyi vuosiksi Alaskaan ja päätyi lopulta Los Angelesiin, jossa hän kuoli 80-vuotiaana.