Korona-ajan Decamerone

Vuoden 2020 maaliskuussa korona pani matkustuskuviot uusiksi. Matkariippuvaisen täytyi keksiä jotain korvaavaa, siksi aloin järjestellä vanhoja matkakuvia ja muistella menneitä kirjamatkoja.

Olen kulkenut lukuisina lomapäivinä kirjailijoiden ja romaanihenkilöiden jalanjäljissä. Kirjat ovat usein määränneet kohteen ja vieneet Tampereelta milloin Pietariin ja Prahaan, milloin Stratford-upon-Avoniin ja Key Westiin. Koronavuoden toukokuuksi olin varannut matkan Steinbeckin Monterreyhyn, mutta se siirtyi tulevaisuuteen.

Esikuvakseni muistelulle sopii Boccaccion 1300-luvulla kirjoittama Decamerone, joka kuului opiskeluaikanani yleisen kirjallisuustieteen approbatur-lukemistoon. Decamerone kertoo kymmenestä nuoresta, jotka lähtevät Firenzestä maaseudulle Fiesoleen ruttoa pakoon. Eristyksessä he viihdyttävät toisiaan kertomalla tarinoita. Jokainen kertoo kymmenen tarinaa, eli niitä kertyy yhteensä sata. Sattuman oikusta tuli valittua ensimmäisellä Firenzen-matkalla hotelli juuri Fiesolesta. Paikasta jäi hyvä muisto mutta ei yhtään tarinaa.

Mutta miksi tehdä kirjamatkoja maailmalle? Sitä en ole kysellyt itseltäni. Paitsi ehkä Veronassa, jossa vaelsimme turistijoukon perässä katsomaan Romeon ja ”Julian parveketta”. Parveke sisäpihoineen oli viehkeä, mutta mitään tekemistä sillä ei tietenkään ollut Shakespearen tai itse näytelmän kanssa. Piha rakkauslukkoineen ja matkamuistoineen oli silkkaa komediaa tragedian sijaan. Vaikka se oli helppo hyväksyä pienessä Aperolissa, jää ihmettelemään, miten kuvitteelliselle hahmolle luodaan käsin kosketeltavat puitteet ja niitä tullaan katsomaan Euroopan toiselta laidalta.

Täytyykö kirjaihmisen edes perustella viehtymystään? Yksi käy urheilukisoissa, toinen taidenäyttelyissä, kolmas ruokamatkoilla ja kuka mitäkin. Vapaa-ajallaan saa tehdä mitä haluaa.