Yuman legendaarinen vankila

Tombstone oli pikkupaikka, josta konnat lähetettiin oikeuteen Tucsoniin ja josta tuomarit ”Verihurtta-Hastings” ja ”Hirttäjä-Parker” passittivat heidät Yuman vankilaan. Tucsoniin on Tombstonesta reilut 110 kilometriä ja Tucsonista Yumaan vajaa 400 kilometriä. Tombstonesta ei lähtenyt rautatietä, vaan vangit kuljetettiin postivaunuilla Saapaskukkulan ohi Bensoniin ja sieltä junalla eteenpäin.

Yuman vankila on nykyisin siisti turistikohde, mutta vuosisadan vaihteen karut olot käyvät selväksi. Vankilasta ei karkaaminen onnistunut, sillä toisella puolella oli vuolas Coloradojoki ja kaikkialla muualla hiekkaerämaata. Pakohaluja hillitsi myös vankikukkulan tappava kuumuus.

Yuma sijaitsee Sonoran autiomaan kulmassa aivan Meksikon rajalla, ja se on Yhdysvaltain aurinkoisimpia ja kuumimpia paikkoja. Yuma on lännen elokuvien katsojille tuttu paikka, koska kultakuumeen aikana sen kautta kulki reitti Coloradojoen yli Kaliforniaan ja laitapuolen kulkijat puolestaan päätyivät Yuma Territorial Prisoniin. Vankilan sijainti kuuman autiomaan ja Coloradojoen välissä teki pakenemisen lähes mahdottomaksi, mutta jokunen Punavöissä seikkailevista konnista onnistui pakenemaan intiaanien avulla. ”Jim Malonella oli Soto Dorantes mukanaan. En nyt muista Soton alkuperäistä nimeä, mutta hän on syntyään yuma-intiaani, niin että kavereilla ei ollut aavikolla mitään hätää.”

Todellinen Hell Hole
Punavyö-kirjojen konnat olivat usein viettäneet aikaa Yuman vankilassa, ja moni passitettiin sinne Tombstonesta rötöksiensä jälkeen. Vankila oli toiminnassa vuosina 1876–1909, eikä sitä ollut pilattu mukavuuksilla. Pienissä kopeissa oli kalteriovi suoraan ulos ja sisällä rautaiset kerrossängyt. Kävin vankilassa helmikuussa, silti lämpötila oli 30 astetta ja aurinko porotti kohtisuoraan kirkkalta taivaalta. Kesällä kuumuuden täytyy olla helvetillinen. Päivälämpötila hipoo kesäisin 50:tä astetta, kun taas talvella yölämpö laskee miinukselle.

Vankilan museossa on tarinoita Yuman ”Hellholen” oloista ja vangeista. Moni vanki tuli Tombstonesta niin kuin myös ”Buckskin”-Frank Leslie, jolla oli tilillään useita itsepuolustuksia ja muita tappoja. Hän sai lopulta 25 vuoden tuomion vaimonsa ampumisesta, mutta selvisi hyvän käytöksen ansiosta seitsemällä vuodella.

Punavöissä Yuma on läsnä paitsi konnien loppusijoituspaikkana myös monissa anekdooteissa.”Arizonan rajalla Yumassa nelisen vuotta sitten muuan suuripuheinen kullankaivaja oli hohottanut Punavyön hatun nostolle. Punavyö oli painanut sombreron tiukasti päähänsä ja hymyillyt kullankaivajalle, joka kolmen laukauksen jälkeen oli ryöminyt nelinkontin Yuman pääkadulla likainen hattureuhka suussaan.” Punavyö oli kuulu espanjalaistyylisestä kohteliaasta käytöksestään, jota kovakasvoiset lännenmiehet pitivät akkamaisuutena.

Punavyöllä oli muutenkin tapana rangaista konnia saattamalla heidät naurunalaisiksi, mikä kirjojen mukaan oli Villissä lännessä pahempaa kuin mikään muu. Yksi tyypillinen Punavyön rangaistus oli lähettää konnat matkoihinsa ilman housuja ja hevosia. Joskus heidät ripustettiin rangaistuksena roikkumaan näkyville paikoille vaikkapa Tombstonen lyhtypylväisiin. Konnien alennustila dokumentoitiin kirjan kepeissä piirroskuvissa.

Punavöiden kannet ja piirroskuvat ovat Olavi Hurmerinnan käsialaa. Nuorena sai iloita Punavyön kekseliäistä rangaistuksista ensin tekstinä ja sitten piirroksena.

Kaikkiaan Punavöitä eli Arizona-sarjaa ilmestyi parikymmentä romaania. Ensimmäinen Punavyö on vuodelta 1958 ja viimeinen, Punavyö lähtee etelään, kirjailijan kuolinvuodelta 1971. Kansikuvat ja piirrokset kirjoihin on tehnyt Olavi Hurmerinta. Uuno Hirvosen laaja tuotanto sisältää eri nimillä kirjoitettuja romaaneja kaikkiaan 70 ja lisäksi lukuisia kuunnelmia sekä näytelmiä. Tuotanto joutuisi helposti oman aikamme sensitiivisyyslukijoiden tuomitsemaksi, joten monikaan nykylukija ei kirjoja tunne. Kuitenkin viime vuonna Punavyö-sarjan ensimmäinen osa ilmestyi e-kirjana – ennakoisiko uutta tulemista?

Geronimo

Punavyön piilopirtti sijaitsi Tombstonen lähellä Luurankokanjonissa. Ajelin Tombstonesta kanjoniin menevään tienristeykseen – jonka lähellä muuten sijaitsee Apache Elementary School eli Apassien peruskoulu –, mutta en jatkanut autionoloista soratietä pitemmälle kanjoniin.

Muistin Punavöistä, että kanjonissa kaikuu usein apassien vertahyytävä tappohuuto: Aiaiaiai! Aiaiaiai! Jos onnistuu välttämään apassit, saattaa törmätä espantoihin eli aaveisiin, joiden meksikolaiset sanovat kanjonissa kummittelevan. ”Ei ollut eikä ole vielä tänäkään päivänä meksikolaista, joka pimeän tultua ratsastaisi sen läpi. Se kulkee Peloncillovuorten karuimman ja viileimmän osan kautta Uuden Meksikon Animas-laaksosta Arizonan San Simonin laaksoon. Se on kerrassaan kolkkoa tienoota.” Aaveita odennäköisimpiä vaaroja ovat kuitenkin myrkylliset kalkkarokäärmeet, skorpionit ja tarantellat, joita kaikkia alueella elää useita lajeja

Geronimo ja alueen intiaaniheimot taistelivat sekä meksikolaisia että uudisasukkaita vastaan. Meksikolaiset sotilaat tappoivat Geronimon vaimon ja lapset. Hän jatkoi taistelua, neuvotteli, joutui vangiksi, karkasi ja antautui useita kertoja. Neljäs eli viimeinen antautuminen tapahtui Luurankokanjonissa 4.9.1886. Antautumispaikalla on muistomerkki.

Sää on kanjonin vuoristoisessa autiomaassa aurinkoinen ja kuiva, yleensä satunnaiset sateet tulevat vetenä. Matkojeni aikaan helmi-maaliskuussa päivälämpötila oli yli 25 astetta ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Talvikuukausina lämpötila voi kuitenkin laskea nollan tuntumaan ja yöllä saattaa jopa sataa lunta. Asia tuli tilastoista varmistettua, kun Punavöiden sääkuvaukset hämmästyttivät: ”Aamupuolella yötä tuulen kääntyessä rankka vesisade muuttui lumituiskuksi. Kahdessa tunnissa kinokset tekivät Luurankokanjonin kautta kulkevan kurjan tien täysin käyttökelvottomaksi. Lämpötila laski 23 asteeseen (-5° Celciusta).” Myrskyt eivät kuulemma ole Chiricahuavuoristossa tavattomia, ja Punavyön muistin tilkinneen luoteismyrskyn aikana majaansa vanhoilla Epitaphin numeroilla.

Punavyö ja Geronimo kohtaavat kanjonissa
Luurankokanjonin seuduilla on asunut useita apassiheimoja. Jo ennen Tombstonen syntyä ja vielä sen kukoistuksen aikaan käytiin verisiä apassisotia. Niiden katsotaan päättyneen vuonna 1886 apassijohtaja Geronimon neljänteen antautumiseen, vaikka joitain yhteenottaja oli sen jälkeenkin. Geronimo kuului chiricahua-apasseihin, joista Punavyö opettaa seuraavasti: ”Apassit jakautuvat useaan eri heimoon, joista Tombstonea lähimpänä asuvat athabasit, chiricahuat ja tontot. Heimot taas jakautuvat perheisiin ja klaaneihin, jotka toimivat hyvin itsenäisesti ja joilla kullakin on oma merkkinsä, jonkinlainen toteeminsa. – – Arizonan intiaaneilla toteemeita ei ole, eikä alati liikkuvilla apasseilla voisikaan olla.”

Geronimo on kuudes Punavyö-sarjan kirja. Intiaanijohtaja oli melkoinen kuuluisuus Arizonan ja New Mexicon alueella. Täytyi tietysti poiketa Geronimo-museossa, jossa oli esillä myös yllä oleva aito valokuva ja epäaito kuvaelma. Geronimo eli viimeiset vuotensa suoranaisena matkailunähtävyytenä ja kuoli Oklahomassa 80-vuotiaana.

Apassijohtaja Geronimo oli sodankäynnissä rohkea, ovela ja muy coyote eli erittäin kavala. Puolin ja toisin käytettiin petoksia, väijytyksiä ja verisiä otteita. Kun apassit olivat sotajalalla, tombstonelaiset eivät hevillä lähteneet vuoristoon ”päänahkojaan menettämään”. Tosin Punavyö muistutti, että apassit eivät ota päänahkoja niin kuin preeriaintiaanit eivätkä kärvennä ihmisiä niin kuin siouxit. ”Jos olisitte hiukankin tutustuneet Lännen historiaan, niin tietäisitte, että apassien nimi on espanjalaista perua. On vanha espanjankieleinen sana apachurar, joka merkitsee murskaamista. Apachuraros de huesos, luiden murskaajat, lyheni vähitellen aikojen kuluesa yksinkertaisesti apassiksi.” Tähän on kuitenkin lisättävä etymologisen sanakirjan eriävä mielipide, sillä sanakirjan mukaan taustalla on todennäköisesti zuni-intiaanien vihollista tarkoittava sana.

Punavyö kohtasi Geronimon useita kertoja ja oikeamielisesti tunnusti tälle, että valkoisten rauhanlupauksiin ei ollut syytä luottaa. Hän sai intiaanipäälliköltä tunnustusta rehellisyydestä: ”Olet ainoa tapaamani valkosilmä, joka myöntää, että myös valkoiset ovat tehneet virheitä ja erehdyksiä. Ja sen vuoksi säästän sinun ja toveriesi hengen.” Punavyö joutui kuitenkin toistuvasti yhteenottoihin Geronimon apassijoukkojen kanssa, ja paettuaan San Carlosin reservaatista apassit polttivat Punavyön Luurankokanjonin majan. Tämä onnettomuus tapahtui sarjan viimeisessä kirjassa ja sai Punavyön palaamaan Arizonasta sukutilalleen Louisianaan.

Rouva Rosita apasseille: ”Tapan teidät kaikki!”
Punavöiden viehätystä lisää hurtti huumori. Yhtenä kevennyksen tuojana käytetään Punavyön puhuvaa papukaijaa Rouva Rositaa, joka pelästytti Luurankokanjonin majalle eksyneet apassit. ”Säikäytettyään intiaanit pakosalle Rouva Rosita pyörähti suoraan Andy Grofen tupaan, jossa parikymmentä cowboyta parasta aikaa oli lounastamassa. Rouva Rositahan tuntee Andyn, niin että se kohteliaisuussyistä pudotti chiricahuasotilaalta nokkaisemansa verisen silmämunan Andyn lautasen eteen ja sen viereen vielä apassien punapäiseksi värjätyn sotasulan – kotkansulan – ja katsella napitti Andya helmisilmillään ja korahdutti kurkustaan ihan selvästi: ’Ja paskat’.”

Geronimon ja apassien hirmutekoja maalailtiin värikkäästi ajan lehdissä ja vihaa intiaaneja kohtaan lietsottiin sumeilematta. Reservaattien hallinto ja intiaaniasiamiehet syyllistyivät moniin väärinkäytöksiin, jotka osaltaan johtivat intiaanien joukkopakoihin ja yhteenottoihin. Punavyön sanoin: ”Mutta muuten on asia valitettavasti niin, että olen tuntenut eläessäni vain yhden ainoan täysin rehellisen intiaanien valkoisen asiamiehen. Hän oli Epitaphin perustaja ja ensimmäinen päätoimittaja John P. Clum, joka lopulta – hyvin ymmärrettävistä syistä – sai tarpeekseen sekä Washingtonista että Tombstonesta ja siirtyi muualle, en edes tiedä minne.” Muista lähteistä selviää, että Clum siirtyi vuosiksi Alaskaan ja päätyi lopulta Los Angelesiin, jossa hän kuoli 80-vuotiaana.

Tulitaisteluja kaupungin kaduilla

Punavöiden lännentarinoiden ytimessä ovat aseet ja ampumataidot. Itse Punavyö oli Tombstonen nopein pistoolimies ja ampui lonkalta herttaässään kymmenen metrin päästä. Myös Punavyön apurit Pete Menken ja Dick Hill olivat kuuluisia aseenkäsittelytaidoistaan. Punavyön sanoin: ”Pete Menken on pohjoisen pallonpuoliskon ehdottomasti paras ampuja, ja jos Valkoisilla vuorilla on vielä jäljellä apasseja, niin se ei ole ainakaan Dick Hillin vika.” Punavöissä niin kuin ylipäätään oikeudenkäytön villissä lännessä riita-asiat ratkottiin useimmiten asein. Seikkailuromaaneissa hyvät erottaa helposti pahoista toisin kuin tosielämässä, ja hyvät selviävät yhteenotoista yleensä ehjin nahoin.

Pete Menken ja Dick Hill eivät olleet Punavöissä mukana alusta asti, mutta toivat tullessaan tarpeellisen kevennyksen tarinoihin. Pete oli asekauppias ja Dick myi kirjoja, joiden huomoristisista nimistä saatiin toistuvaa hupia tekstiä elävöittämään: ”Orpopoikana maailmalla eli Ahkeruus kovankin onnen voittaa”, ”Kohtalokas kateellisuus eli Miksi nälvijä kuoli” ja ”Alhaiso näkee kerrankin todelliset kasvonsa eli Pete peilin edessä”. Hatusta heitetyt kirjannimet ja niiden ainaisen epäsopivat eli-rinnastukset huvittivat ainakin varhaisteiniä tavattomasti.

Tombstonen kuuluisin tulitaistelu
Tombstone oli tunnettu ammuskeluistaan, mutta parhaiten muistetaan elokuvistakin tuttu O.K. Corralin tulitaistelu. Hyvin dokumentoidussa taistelussa sheriffi Virgil Earp apulaistensa Wyatt ja Morgan Earpin sekä Doc Hollidayn kanssa voittivat lainsuojattomat Clantonin ja McLauryn veljekset. O.K. Corralin taistelua näytellään parin tunnin välein aidoilla tai ainakin melkein aidoilla tapahtumapaikoilla. Tapahtumaa on käsitelty paljon kirjallisuudessa ja elokuvissa. Earpit olivat tarinan hyviksiä, ja vastapuolen pahiksien katsottiin saaneen ansionsa mukaan. Tarinaa ei kuitenkaan tarvitse kovin paljon pöyhiä, kun mustavalkoisuus muuttuu harmaan sävyiksi. Villissä lännessä niin sheriffit kuin muutkin horjahtelevat usein lain molemmille puolille.

Aidon näköiset lännen sankarit kulkevat Tombstonen kaduilla ja näyttelevät kaupungin historiaa. Alkuperäinen O.K. Corralin tulitaistelu käytiin 26. lokakuuta 1881.

O.K. Corralin taistelussa kuolivat Billy Clanton sekä Frank ja Tom McLaury. He makaavat edelleen kaupungin vieressä sijaitsevalla Boothillin hautausmaalla. Nimensä Boothill on tarinan mukaan saanut siitä, että useimmat sinne haudatut kuolivat saappaat jalassa – niin myös Clanton ja McLauryn veljekset. Vihanpito lainsuojattomien ja Earpien kesken alkoi ennen O.K. Corralin välienselvittelyä ja jatkui sen jälkeenkin. Sekä Virgil että Morgan Earp joutuivat seuraavan vuoden aikana sala-ampujan uhreiksi. Saapaskukkulalle päätyivät myös monet muut kaupungin nuoretmiehet muistokirjoituksenaan ”ammuttu Tombstonen kaduilla”.

Boothillin hautausmaalla tunnelma on kuin lännen elokuvissa, niin uskomattomia ovat muistotekstit. Kuvassa O.K. Corralin taistelussa ammuttujen haudat ja vahingossa 1882 hirtetyn George Johnsonin hauta. Monien nimien kohdalla lukee lakonisesti ”murdered”.

Naljailua ampumisen lomassa
Punavöissä samoin kuin lännen elokuvissa hyvät ja pahat ovat helposti tunnistettavissa, mutta tosielämässä katutaisteluiden syyttömien ja syyllisten selvittämiseksi tarvittaisiin selvänäkijää tai ainakin jotakuta Pete Menkenin lukuisista tädeistä, joilla oli yleensä vastaus kaikkeen.

─ Puhuttiin Griffinissä selvänäkijöistä, vaikka en minä ainakaan usko niihin. Humpuukia se vaan on. Minulla on Minnesotassa täti ─
─ Niitä on nyt minun laskujeni mukaan neljäkymmentä! keskeytti Dick.
─ Mitä on neljäkymmentä? Pete ihmetteli.
─ Sinun tätejäsi! Dick vastasi.
Pete oli jo vähällä tulistua, mutta hillitsi kuitenkin itsensä ja kertoi rauhallisesti:
─ Tätini Teolinda oli tunnettu selvänäkijä. Siitä oli eniten haittaa herttaiselle Hermanille, joka oli hänen miehensä, sillä heti kun Hermanin alkoi tehdä mieli saluunaan, niin täti selvänäki mieliteon ja takavarikoi tylysti Hermanin housut.

Peten ja Dickin humoristiset naljailut ja niiden toistuvat aiheet ovat Punavöiden suola.

Simo Penttilän Arizona

Kuka Simo Penttilä eli Uuno Hirvonen?
• 24.12.1898–26.6.1971
• Syntyi Raudussa, kuoli Helsingissä
• Toimi 1919–1958 Uuden Suomen toimittajana ja myöhemmin toimituspäällikkönä.
• Suomen Näytelmäkirjailijaliiton puheenjohtaja 1942–1946
• Pro Finlandia vuonna 1959
• Punavyö-sarja, Kenraaliluutnantti T. J. A. Heikkilä -sarja, näytelmiä ja elokuvia

Punavyö seikkailee Tombstonessa
Hauskinta lukemista 10–12-vuotiaana olivat Simo Penttilän Punavyöt. Viikonloppu oli juhlaa, kun kirjastosta haki viihdelastin ja lähti virtuaalimatkalle Arizonaan, jossa Punavyö jakoi oikeutta samoin kuin Zorro Kaliforniassa. Punavyön ”oikea” nimi on Martin Lemond. Hän on toiminut sisällissodassa Etelävaltioiden tiedustelueverstinä, mikä selittää poikkeukselliset taidot. Sodasta palattuaan hän havaitsi, että Villissä lännessä rikolliset eivät joutuneet vastuuseen teoistaan ja oikeuskin oli lahjottavissa. ”Olen tähän asti luottanut lakiin ja oikeuteen, mutta nyt huomaan erehtyneeni. Tässä maankolkassa vallitsee vain korpilaki ja väkivallan oikeus. All right!” Toiminnan miehenä Punavyö otti oikeuden omiin rehellisiin käsiinsä ja langetti ansaitut rangaistukset lain kouran välttäneille konnille.

Niin syvän muistijäljen nuortenkirjat jättivät, että matkustettuani Phoenixiin konferenssiin lähdin ajelemaan kohti Punavyön kotiseutuja. Ensisijainen kohde oli Tombstone, jossa pääosa kirjojen seikkailuista tapahtui. Tombstoneen on Phoenixistä kolmisensataa kilometriä, mutta matka joutui seikkailupaikkoja ja saguarokaktuksia bongaillessa. Eksoottisia ihmishahmoisia saguaroja ei juuri näe muualla kuin Arizonassa, mutta siellä niitä on joka pihassa ja puistikossa. Eräs Punavöiden konnista hakkasi vankilasta karattuaan saguarokaktuksen tuusannuuskaksi, koska ”se näkyi aina mun ikkunaan ja kun aurinko laski, niin se irvisteli”.

Nopea nousu, nopea kuihtuminen
Tombstone perustettiin 1879, kun seudulta löydettin hopeaa. Hopea-aallon huippu sijoittui 1880-luvun puoliväliin, jolloin väkiluku kasvoi muutamassa vuodessa sadasta yli kymmeneentuhanteen ja putosi taas samalla vuosikymmenellä nopeasti tulipalojen ja hopean hinnanlaskun myötä. Kaupungista tuli hetkessä melkeinpä tyhjä ghost town, mutta senpä vuoksi aika on siellä pysähtynyt ja saluunoiden reunustamilla hiekkakaduilla on helppo elää Villin lännen romantiikkaa todeksi. Punavöissä kertoja toteaa: ”Useat vanhat villin Tombtonen tunnetuimmista julkisista rakennuksista ja paikoista ovat olemassa tänäkin päivänä, vaikka kaupunki itse muistuttaakin enemmän ulkomuseota kuin sitä Helldoradoa, joksi sitä 1880-luvulla sanottiin.”

Hopearyntäyksen aikana Tombstonen väkiluku kasvoi muutamassa vuodessa satakertaiseksi ja putosi taas yhtä nopeasti. Huippukauden aikana rakennettiin kiivaasti palveluja ja huvituksia: Grand Hotel, Bird Cage Theatre, neljä kirkkoa, ravintoloita ja lukuisia saluunoita.

Tombstonen keskusta on lopulta hämmästyttävän pieni. Ytimen muodostavat Allen Street, Fremont Street ja Toughnut Street poikkikatuineen. Punavyön seikkailuissa mainituista rakennuksista paikallaan ovat edelleen Courthouse, Old City Hall ja monet saluunat. Sydän sykähtää erityisesti Epitaphin sanomalehtitalon kohdalla, joka toimii nykyisin museona. Jäljellä ovat painokoneet ja valitut näköispainokset kaupungin kulta-ajalta, erityisesti historiaan jääneistä ampumatapauksista.

Epitaph – Arizonan vanhin edelleen ilmestyvä sanomalehti
Epitaph toimittajineen ja uutisineen on läsnä lähes kaikissa Punavyön seikkailuissa. Päätoimittaja ja kaupungin mahtihahmo John Clum mainitaan usein. Clum lähti alun perin länteen hallituksen intiaaniasiamieheksi, mutta sittemmin hän perusti Epitaph-lehden ja tuli valituksi Tombstonen pormestariksi. Clum oli onnistunut luomaan San Carlosin reservaattiin apassien osittaisen itsehallinnon ja poliisivoimat, joista on näyttävä kuva Epitaphin toimistossa. Clum oli hyvissä väleissä apassien kanssa, mutta suhteiden hoito keskenään riiteleviin apassiheimoihin ei ollut helppoa, mistä kertovat Punavyötkin: ”Tapasin Epitaphin John Clumin, joka näytti minulle huomiseen lehteensä tulevaa pääkirjoitusta. Siinä John jyrisee apasseja vastaan.”

Epitaph-lehden eli suomalaisittain Muistokirjoituksen perusti John Clum toukokuussa 1880. Hän myös antoi lehdelle omaperäisen nimen, joka sopii hyvin Tombstonen eli Hautakiven kaupunkiin. Lehti ilmestyy vieläkin kuukausittain ja on siten Arizonan vanhin sanomalehti. Epitaphin toimiston seinällä on kuva Clumista ja hänen perustamistaan apassien omista poliisivoimista.

Tombstonen kaupungin ja lähiseutujen uskottava kuvaus lisää Punavöiden viehätystä. ”Pitääkö niiden pirulaisten kaikkien ajaa juuri tätä kautta?’ Vin Darton nousi ja meni ovelle katsomaan metelöivää liikennettä. ’Pääsisiväthän he Allen Streetiltä paljon helpommin Tucsonin tielle.’ ’Kyllä niin on’, Ross myönsi, ’mutta kaivoshökkeleiltä on suorin tie Viidettä katua Fremont Streetille. Allen Streetin kulmaus tukkeutuu helposti.” Olen usein ihmetellyt Penttilän lähteitä ja niitä metsästänytkin, koska kirjailija ei koskaan käynyt Arizonassa eikä 1950–60-luvuilla ollut Googlen palveluja apuna. Tosin onhan näitä vastaavia kirjallisia tapauksia muitakin, kaunokirjallisuudessa Mika Waltarin Egypti ja viihteessä Jerry Cottonin New York. Penttilällä on täytynyt olla hyvät kartat Tombstonen seudusta, ja lisätietoa lienee löytynyt senaikaisista suosituista lännenseikkailuista.

Nykyään Tombstonessa asukkaita on noin 1300. Kaupunki elää turismista, ja matkailijoita käy vuosittain lähes puoli miljoonaa. Historiaa ylläpidetään ja näytellään kaupungin kaduilla: postivaunut kulkevat, cowboyt partioivat ja kauppa käy.

Kalifornialaistarinoita

Steinbeck on parhaimmillaan letkeissä montereyläisissä veijaritarinoissa. Kirjailijanura lähti nousuun juuri Ystävyyden talon eloisista tuokiokuvista. Ne näyttävät, kuinka laitapuolen kulkijat viettävät aikaansa Kalifornian auringon alla leppoisasti viiniä ja tilkkuviinaa juoden. Sieltä täältä huijataan kolikko tai jotain rahanarvoista juomagallonaa varten. Touhu liikkuu lain rajamailla mutta on pienimuotoista ja pohjimmiltaan hyväntahtoista.

Ystävyyden talossa viini ostetaan tai huijataan Torrellilta. Hyvien ihmisten juhlassa Lee Tshongin sekatavarakaupasta haetaan oluet, viinit, Vanhat tenniskengät -viskit ja kaikki muukin elämiseen tarvittava. Kuvat ovat Steinbeck-keskuksen kuvaelmista.

Ystävyyden talon alkuluvuissa Steinbeck viittaa siihen, että hän vain kirjoittaa muistiin asiat, jotka Montereyssä tunnetaan hyvin. Tarinoita kerrotaan ja niitä myös koristellaan mehevillä yksityiskohdilla. Ystävyyden talon Dannyn ja poikien yhteydessä kirjailija mainitsee Robin Hoodin, mikä lienee viittaus henkilöiden luonteenlaatuun mutta ei niinkään toiminnan tuloksiin. Aikeet ovat hyvät sekä Ystävyyden talossa että Hyvien ihmisten juhlassa, mutta aina jokin menee pieleen. Lahjaksi aiottu viini tulee matkalla juotua, Docille kerätyt sammakot pääsevät pakoon, ja yllätysjuhlat päättyvät yleiseen sekasortoon. Kirjailija katsoo kuitenkin henkilöitään myötätuntoisesti heidän heikkouksistaan huolimatta. Hän tuntuu arvioivan henkilöitään samoin perustein kuin Ystävyyden talon paisanot mittailevat montereyläisiä: ”mittapuuna ei ollut moraali, vaan kiinnostavuus”.

Samanhenkisiä ja henkilöhahmoiltaan tutunomaisia ovat Montereyhin sijoittuvat Hyvien ihmisten juhla ja Torstai on toivoa täynnä, jotka julkaistiin kymmenkunta vuotta Ystävyyden talon jälkeen. Tarinaa kuljettaa niissäkin työtä vieroksuva miesjoukko, tällä kertaa Mack kavereineen. Tapahtumat kietoutuvat merilaboratorion ja Docin ympärille, joka toimii omalla boheemilla tavallaan järjestäytyneen yhteiskunnan edustajana.

Meriladoratorion omistaja Ed Ricketts oli veijariromaanien Docin esikuva ja vaikutti muutenkin monella tavalla Steinbeckin elämään. He tekivät yhdessä tutkimusmatkan Kalifornianlahdelle ja kirjoittivat siitä kirjan Sea of Cortez: A Leisurely Journal of Travel and Research.

Kovaa peliä Vihan hedelmissä
Kalifornialaistarinointi tummentuu Steinbeckin pääteoksessa Vihan hedelmät. Romaani pureutuu armottomasti köyhyyden ja vallan puutteen teemaan. Vuokraviljelijät ovat sään, tuottavuuden ja pankin armoilla. ”Isä lainasi pankilta rahaa, ja nyt pankki tahtoo maan.” Viljelijöiden vaikutusmahdollisuudet omaan elämään ja toimeentuloon ovat kafkamaisen toivottomat, kun vastuutahot ovat kasvottomia ja onnettomuuden syyksi osoitetaan olosuhteet. Selviytymistaistelussa ei tunneta armoa.

Tuhannet maansa menettäneet viljelijäperheet vaeltavat Kansasista, Oklahomasta ja Texasista vähemmän tarunhohtoisissa oloissa tietä 66 kohti Kaliforniaa, jossa lentolehtiset lupaavat kaikille työtä hedelmätarhoissa. Suuri osa Vihan hedelmistä on tosielämän roadtrippiä ilman elokuvamaista vapauden huumaa. Tie on täynnä huonokuntoisia autoja, joihin on tungettu perhekuntia omaisuudenrippeineen. Rahaa on tuskin ollenkaan, varaa ei ole kuin bensaan ja veteen. Matkalla on pysähdyspaikkoja, joiden näkymä on tutunomainen: ”Pitkin 66:tta on makkarakioskeja – Al Susy – Kallen Lounas – Joe Minnie – Willin Syötäviä. Lautakojuja. Edessä kaksi bensapumppua, rautalankaverkko-ovi, pitkä tarjoilupöytä, baarituoleja, jalkanojia.”

Kysynnän ja tarjonnan lentolehtiset
Jo matkan aikana nostatetaan epäilyksiä lentolehtisten lupaamista työtilaisuuksista. Massiivisen muuttoliikkeen takia poimijoista on ylitarjontaa ja palkkiot putovat olemattomiin, jos ylipäätään työtä on tarjolla. Vuokraviljelijöistä tulee kausityöläisiä, joilla ei ole asuinpaikkaa eikä toimeentuloa. Asetelma herättää myötätunnon kovaonnisia työläisiä kohtaan ja muuttaa tehokkaasti Steinbeckin vasemmistolaissympatiat lihaksi. Vaikka tavoite on läpinäkyvä ja myötätunto köyhän kansan puolella, mistään suoraviivaisesta tendenssiromaanista ei mielestäni ole kyse, pikemminkin kerronta on monisyistä yhteiskunnallista ajankuvausta.

Suurmaanomistajille kyllä ladellaan suorat sanat: ”Maa päätyi yhä harvempiin käsiin, kotinsa menettäneitten määrä kasvoi, ja suurmaanomistajien kaikki ponnistukset palvelivat vain sortoa. Heidän rahansa menivät aseisiin ja kyynelkaasuun, joilla suurtiloja puolustettaisiin, ja he lähettivät okieitten pariin vakoojia kuuntelemaan, kuiskittiinko jossain päin kapinasta, jotta se voitaisiin oitis tukahduttaa. Talouselämässä tapahtuvat muutokset ohitettiin, suunnitelmat olojen muuttamiseksi ohitettiin; huomiota saivat vain kapinan kukistamiseen tähtäävät keinot, kun taas kapinan syihin ei puututtu lainkaan.” Mustia listoja laaditaan, punikkeja etsitään, leirejä poltetaan, vaikka muuttajat kaipaavat vain työtä ja ruokaa.

Vihan hedelmät on elämänmakuinen kuvaus köyhien arjesta ja kovasta kohtelusta. Se on Steinbeckin pääteos, vaikka Nobelia varten tarvittiin vähemmän vasemmistolainen allegoria Eedenistä itään.

Vihan hedelmät on puhutteleva teos työläisten kaltoinkohtelusta. Meitä suomalaisia tosin harmittavat Steinbeckin ideologiset silmälasit, jotka saivat hänet allekirjoittamaan talvisodan aikana neuvostomyönteisen adressin Terijoen nukkehallituksen puolesta. Mitä etäämmällä on ja mitä vähemmän tuntee tosiasioita, sitä todennäköisemmin ideologia johtaa harhaan.

Luonnon suuri kirja

Steinbeck opiskeli muutamia vuosia Stanfordin yliopistossa San Franciscossa, jonne on matkaa satakunta mailia Salinasista. San Francisco oli Steinbeckille se nuoruuden Pariisi, jossa Hemingway ja kadotettu sukupolvi sai kirjailijankasteensa. ”Kun olin lapsi ja asuin Salinasissa, kutsuimme San Franciscoa ’cityksi’. Se oli tietenkin ainoa suuri kaupunki, jonka tunsimme.” Opinnot Stanfordissa koostuivat lähinnä englannin ja kirjallisuuden kursseista, mutta mukana oli joitain hajakursseja luonnontieteistä. Opiskelu oli rikkonaista ja katkesi usein keikkatöiden ajaksi. Tutkinto jäi lopulta vain vanhempien haaveeksi.

Kirjoissaan Steinbeck puhuu harvoin San Franciscosta. Kuitenkin matkakirjassa hän kuvaa kaupunkiin saapumista: ”San Francisco järjesti minulle oikein näytöksen. Katselin sitä lahden ylitse, valtatieltä, joka ohittaa Sausaliton ja vie kaupunkiin Golden Gate -siltaa pitkin. Iltapäivän aurinko maalasi sen valkoiseksi ja kultaiseksi – se kohosi kukkuloillaan kuin pyhä kaupunki onnellisessa unessa.”

Punapuumetsässä vallitsee katedraalin hiljaisuus
Luontoon ja luonnonilmiöihin Steinbeckilla oli syvä yhteys. Varsinkin Pohjois-Kalifornian mahtavat punapuumetsät puhuttelivat häntä: punapuiden ikä – ”ne ovat toisen aikakauden suurlähettiläitä” – ja valtava koko herätti hänessä pelonsekaista kunnioitusta. ”Olen tuntenut nämä jättiläiset varhaisimmasta lapsuudestani saakka, olen elänyt niiden parissa, leiriytynyt niiden juurelle ja nukkunut niiden lämpimiä jättiläisruumiita vasten, eikä arka kunnioituksen tunteeni ole väljähtynyt seurustelun arkipäiväisyyden vuoksi.” Punapuiden keskellä Steinbeck joutui niiden taikavoiman valtaan: korkeuksiin nousevat rungot ja ympäröivä hiljaisuus synnyttivät lähes uskonnollisen kokemuksen.

”Kun on kerran nähnyt punapuut, on saanut olemukseensa lähtemättömän merkin. Kukaan ei ole koskaan kyennyt tyydyttävästi maalaamaan tai valokuvaamaan punapuita. Niiden ympärilleen hengittämää tunnelmaa ei voi välittää millään taiteen ilmaisukeinolla.”

Ympäristön ja ihmisen yhteys
Steinbeckin romaaneissa ihmiset sulautuvat ekosysteemiin osaksi ympäristöä. Myrsky, auringonpaiste ja kuivuus muovaavat ympäristöä ja yhteisöitä. Ankarat luonnonolot koettelevat ihmisiä, jotka ovat täysin riippuvaisia sadon onnistumisesta. Tuntemattomalle jumalalle -romaanin päähenkilöt matkaavat tilapäistöihin junalla, joka kulkee kuivillaan olevan Salinasjoen viertä. ”He matkustivat Montereystä pitkin pitkää Salinasin laaksoa, harmaankultaista väylää kahden vankan vuorijonon välissä. Junan ikkunoista he näkivät, miten tuuli puhalsi pitkin laaksoa merta kohti, pakotti viljan maata myöten, kunnes se muistutti sileäkarvaisen koiran turkkia, ajoi juuriltaan tempaamiensa kasvien laumoja laakson suuta kohti ja puhalsi puut toispuoleisiksi, kunnes ne olivat pysyvästi sen mallisia.” Katseella ennakoidaan kuivan tuulen tuomia kovia aikoja.

Santa Cruz sijaitsee 100 kilometriä San Franciscosta etelään ja 60 kilometriä Salinasista pohjoiseen. ”Santa Cruzissa on hiekkaranat, ja siellä on kaikenlaisia huvituksia, erilaisia kojuja ja pieniä autoja joilla saa ajaa”, kuvataan Tuntemattomalle jumalalle -romaanissa. Rannan huvipuisto oli toiminnassa jo Steinbeckin aikana.

Kuivuus ja sadon menettäminen on keskeinen lähtökohta myös pääteos Vihan hedelmissä. ”Ja terävän auringon helottaessa joka ainoa päivä nuoren viljan terät kadottivat vähitellen jäykkyytensä ja pystyasentonsa; ne taipuivat ensin kaareksi, ja sitten, korsien heikentyessä, kunkin terä kumartui maata kohden. Sitten oli kesäkuu, ja aurinko paistoi vielä äkäisemmin.” Kuiva tuuli yltyi, ja tomu peitti maan sekä taivaan. Tästä luonnonilmiöstä saa Vihan hedelmissä alkunsa oklahomalaisten vuokraviljelijöiden kurjuus ja joukkomuutto Kaliforniaan. Ekohenkinen Steinbeck korosti toistuvasti ihmisen syvällistä yhteyttä luontoon ja maahan. ”Jos miehellä on vähän maaomaisuutta, tuo maa on hän itse, se on osa hänestä, ja se on aivan niin kuin hän.”

Merielämää Montereyssä

Steinbeckien perheellä oli kesäasunto Montereynlahden tuntumassa, kolmisenkymmentä kilometriä Salinasista länteen. Perhe vietti paljon aikaa rantakaupungissa, ja aikuisiällä kirjailija asui siellä useaan otteeseen. Villinä vaahtoava meri ja kivikkoiset rannat luovat jännittävän vastakohdan Salinasin salaattipelloille.

Merenranta on Montereyn ydintä. Ympäristö tuntuu houkuttelevan väistämättä merielämän ja merenelävien tutkimiseen. Nykyisin rannan tuntumassa on kalaravintoloita, joista leijuu herkullinen tuoksu Cannery Row’lle.

Veijariromaanien ympäristö muuttuu Montereyssä todeksi. Ystävyyden talon ja Hyvien ihmisten juhlan Cannery Row’hun kiteytyy 1900-luvun alkupuolen kalifornialainen elonkirjo kaikkine iloineen ja rosoineen.”Cannery Row on runoelma”, kirjoittaa Steinbeck, ”se on kirkuva ääni, valonsävy, sävel, tottumus, kotikaipuun tunne, unelma. Cannery Row on rykelmäinen ja hajallinen paljous peltiä ja rautaa ja ruostetta ja puun pirstaleita, lohkeillutta katukäytävää ja rikkaruohon valtaamia tontteja, romukasoja, aaltopeltisiä sardiinisäilyketehtaita, kapakoita, ravintoloita ja porttoloita ja pieniä täyteen ahdettuja sekatavarapuoteja ja laboratorioita ja ruokalamurjuja.”

Mereneläviä ja sardiinitehtaita
Romaanien Cannery Row ja päähenkilö Docin merilaboratorio jatkavat edelleen elämäänsä Tyynenmeren kohinassa. Docin esikuvana on ollut paikallinen meribiologi Ed Ricketts, jonka kanssa Steinbeckilla oli pitkä parinkymmenen vuoden ystävyyssuhde. Ystävykset jakoivat kiinnostuksen biologiaan, ja usein laskuveden aikaan Steinbeck oli Rickettsin kanssa keräämässä näytteitä merenelävistä. Rickettsin laboratorio myi ”meren lumoavia elukoita, sieniä, vaippaeläimiä, merivuokkoja, meritähtiä ja käärmetähtiä ja meriaurinkoja ja niiden satumaisia ja kaikenkirjavia pikkuveljiä, meren eläväisiä liikkuvia kukkia, kuorellisia ja kuorettomia takakiduksisia kotiloita, piikkisiä, kyhmyisiä ja neulanteräviä merisiilejä, rapuja ja ravun sukulaisia, hummereita ja katkarapuja”.

Merilaboratorion, romaanihahmojen ja tapahtumapaikkojen montereyläiset esikuvat tunnetaan melko hyvin, ja monet niistä näkyvät edelleen kaupunkikuvassa. Rickettsin osittain palossa tuhoutunut laboratorio on säilytetty, ja merenrantaa myötäilevän Ocean View Boulevardin nimikin on muutetettu 1958 Hyvien ihmisten juhlan englanninkielisen nimen mukaan Cannery Row’ksi.

Aikoinaan Cannery Row’ta reunustivat sardiinitehtaat. Ympäristössä näkyy edelleen Steinbeckin aikainen kalateollisuus, vaikka toiminta on pääosin loppunut saaliiden hupenemisen myötä. ”He söivät jokaisen”, sanoi Steinbeck.

Montereyn huikeat merenrannat eivät houkuttele auringonottoon. Pikemminkin rannat innostavat Steinbeckin lailla merielämän ja merenpohjan tutkimiseen. Tuulisissa tyrskyissä käy mielessä, että Tyynenmeren nimi on toden totta kiertoilmaus, jolla on pyritty liudentamaan meren pelottavaa voimaa. Aikoinaan rannan parhaat paikat valtasivat ikävännäköiset sardiinitehtaat, ja vielä nytkin hylättyjä tehdasrumiluksia näkyy siellä täällä.

Ylikalastus oli kuitenkin 40-luvulla niin raivokasta, että kalakanta hiipui ja useat tehtaat lopettivat. ”Kun maa autioituu, on väki murheellista, yhtä murheellista kuin Cannery Row’n asujamisto silloin kun sardiinit oli pyydetty, pantu tölkkeihin ja syöty loppuun. Helmenharmaat aaltopellistä rakennetut säilyketehtaat olivat mykkiä, eikä niissä ollut enää muuta elämää kuin kierroksellaan vaeltava vahti.” Tätä nykyä rantakatua elävöittävät matkailijat, kalaravintolat ja Steinbeck-patsaat.

Paisano – ripaus intiaania, meksikolaista ja aasialaista
Kun Tyynenmeren rannasta nousee pari korttelia ylöspäin kohti kuvitteellista Tortilla Flatia eli ystävyyden talon seutua, päätyy hiljaiselle pientaloalueelle, jossa Steinbeckin perheen kesäasunto on rehevän kasvillisuuden peitossa. Tässä ystävyyden talossa on kirjoitettu kuolematonta proosaa ja juotu monta gallonaa viiniä Tortilla Flatin paisanojen malliin.

Romaanissa luokitellut humalan vaiheet kertovat todennäköisesti omastakin kokemuksesta: ”Aatteellisesti voidaan viinipullolliset luokitella seuraavasti. Ensimmäisen pullon kaulanrajaan saakka vakavaa ja keskittynyttä keskustelua. Kaksi tuumaa alemmaksi suloisenkatkeria muistelmia. Kolme tuumaa lisää, vanhojen ja menestyksellisten lemmenseikkailujen herättämiä mietteitä. Ensimmäisen pullon pohjaan ylimalkaista ja epämääräistä murhetta. Toisen pullon kaulanrajaan mustaa, epäpyhää toivottomuutta. Kaksi sormenleveyttä alemmaksi kuoleman tai kaipuun laulua.”

Montereyssä tuntee olevansa lähempänä Steinbeckin maailmaa kuin Salinasissa.

Steinbeck näkyy Pacific Grovessa ja naapurikaupunki Montereyssä monin tavoin, varsinkin merenrantaa reunustavalla Cannery Row’lla, joka on saanut nimensäkin Steinbeckin romaanin mukaan. Rantakadun kaliolla istuskelevat myös Hyvien ihmisten juhlan pummit Mackin johdolla.

Steinbeckin Salinas ja Monterey

Kuka John Steinbeck?
• 27.2.1902 –20.12.1968
• Syntyi Salinasissa kirjanpitäjän ja opettajan perheeseen
• Opiskeli Stanfordissa mutta ei suorittanut tutkintoa
• Naimisissa kolme kertaa: Carol, Gwen, Elaine
• Kaksi poikaa keskimmäisestä liitosta: Thomas ja John
• Pulitzer 1939, Nobel 1962
• Ystävyyden talo, Hiiriä ja ihmisiä, Hyvien ihmisten juhla, Vihan hedelmät, Eedenistä itään

Keskiluokkainen maailmanparantaja
Kalifornialainen Salinasin pikkukaupunki on rauhallinen, suorastaan unelias. Ydinkeskustassa ei helmikuisena arkipäivänä näy juurikaan elämää. Pääkaduilla liikkuu vain muutama kulkija, ja jokusesta kuorma-autosta nostetaan pahvilaatikkoja Main Streetin ravintoloihin, joista niistäkin vain muutama on päiväsaikaan avoinna.

1960-luvulla Steinbeck ennusti: ”Muistan ajan, jolloin Salinas, syntymäkaupunkini, ilmoitti asukasmääräkseen neljätuhatta. Nyt on asukkaita 80 000 ja luku kasvaa päätä pahkaa lisääntyvällä vauhdilla – kolmen vuoden kuluttua 100 000 ja kymmenen vuoden kuluttua kenties 200 000, eikä kehitykselle näy loppua.” Salinasissa on nyt 2020-luvulla noin 150 000 asukasta, joten ihan päätäpahkaista kasvu ei kuitenkaan ole ollut.

Salinas oli Steinbeckin aikaan parin tuhannen asukkaan pikkukaupunki, jossa viljeltiin vihanneksia ja hedelmiä. Se sijaitsee 145 kilometriä pitkän Salinasin laakson pohjoisosassa. Eedenistä itään sijoittuu tähän ympäristöön: romaanin työnimenä oli ihan loppusuoralle ”Salinasin laakso”.

Steinbeck-keskus houkuttelee kirjaihmisiä
Main Streetin yllä komeilee Salinas isoin kirjaimin. Kadun päässä on vetonaulana Steinbeck-keskus, joka houkuttelee kaupunkiin meitä kirjan ystäviä. Keskus osoittautuu todellakin paremmaksi nimitykseksi kuin museo, vaikka rakennukseen on koottu kirjailijan jäämistöä ja käsikirjoituksiakin. Pääpaino on kuitenkin kirjoihin liittyvillä kuvaelmilla, joita höystetään kirjailijan elämään ja aikaan liittyvillä esineillä. On kirjoituskonetta, Nobel-videota ja tuunattu matka-auto, jolla Steinbeck kiersi Charley-koiran kanssa Yhdysvaltoja. Kirjojen sisältöä ja henkilöhahmoja on havainnollistettu koulutyyliin kuvin ja videoin.

Steinbeck-keskus on epäilemättä Salinasin ykkösnähtävyys. Niin kuin monissa muissakin maailmankolkissa kirjailija ei täälläkään ollut omana aikanaan kaupunkinsa suosikkipoikia. Kausityöläisten puolesta puhuminen ei ollut viljelijöiden mieleen paikkakunnalla, joka eli vihannesten ja hedelmien viljelystä. Salinasia kutsuttiin Yhdysvaltain salad bowliksi eli salaattikulhoksi, ja viljelijöiden yhdistykset olivat merkittäviä vallankäyttäjiä. Kirjailijan tunnettuuden lisääntyessä kaupunki kuitenkin ymmärsi unohtaa ristiriidat ja hyödyntää omaa poikaansa paikkakunnan maineen rakentamisessa.

Steinbeck-keskuksessa oli paitsi kirjailijan alkuperäisesineistöä myös paljon romaaneihin perustuvia kuvaelmia ja videoesityksiä. Siellä voi tutustua vaikkapa Docin merilaboratorioon ja Lee Tshongin sekatavarakauppaan. Steinbeckin kotitalo on aivan keskuksen lähellä.

Steinbeckien kirjanpitäjä-opettajaperhe neljine lapsineen eleli Central Avenuella kodikkaassa kaksikerroksisessa omakotitalossa. Talo huokuu ylemmän keskiluokan hyvinvointia ilman merkkejä vihan hedelmistä tai ystävyyden talon pummeista. Perheeseen syntyi lapsia kahdessa sarjassa, ja nuorimmat John ja Mary olivat läheisiä leikkitovereita. Omakotitalon toisesta kerroksesta johtavat hyvin hoidettuun pihaan portaat, joissa voi melkein nähdä Johnin ja pari vuotta nuoremman Maryn kirmailevan. Mutta miten ihmeessä tästä hiljaisesta kalifornialaisesta pikkukaupungista tullaan maailmankuuluksi kirjailijaksi?

Steinbeckien kotitalo on Salinasin keskustassa. Hyvinvoivassa ympäristössä kasvoi kirjailija, joka kuvasi myötätuntoisesti kausityöläisten pahoinvointia. Kirjailijanura ei kuitenkaan ollut Steinbeckille itsestään selvä, sillä lapsena hänelle ”sanat olivat paholaisia ja kirjat vihollisia”.