Kalifornialaistarinoita

Steinbeck on parhaimmillaan letkeissä montereyläisissä veijaritarinoissa. Kirjailijanura lähti nousuun juuri Ystävyyden talon eloisista tuokiokuvista. Ne näyttävät, kuinka laitapuolen kulkijat viettävät aikaansa Kalifornian auringon alla leppoisasti viiniä ja tilkkuviinaa juoden. Sieltä täältä huijataan kolikko tai jotain rahanarvoista juomagallonaa varten. Touhu liikkuu lain rajamailla mutta on pienimuotoista ja pohjimmiltaan hyväntahtoista.

Ystävyyden talossa viini ostetaan tai huijataan Torrellilta. Hyvien ihmisten juhlassa Lee Tshongin sekatavarakaupasta haetaan oluet, viinit, Vanhat tenniskengät -viskit ja kaikki muukin elämiseen tarvittava. Kuvat ovat Steinbeck-keskuksen kuvaelmista.

Ystävyyden talon alkuluvuissa Steinbeck viittaa siihen, että hän vain kirjoittaa muistiin asiat, jotka Montereyssä tunnetaan hyvin. Tarinoita kerrotaan ja niitä myös koristellaan mehevillä yksityiskohdilla. Ystävyyden talon Dannyn ja poikien yhteydessä kirjailija mainitsee Robin Hoodin, mikä lienee viittaus henkilöiden luonteenlaatuun mutta ei niinkään toiminnan tuloksiin. Aikeet ovat hyvät sekä Ystävyyden talossa että Hyvien ihmisten juhlassa, mutta aina jokin menee pieleen. Lahjaksi aiottu viini tulee matkalla juotua, Docille kerätyt sammakot pääsevät pakoon, ja yllätysjuhlat päättyvät yleiseen sekasortoon. Kirjailija katsoo kuitenkin henkilöitään myötätuntoisesti heidän heikkouksistaan huolimatta. Hän tuntuu arvioivan henkilöitään samoin perustein kuin Ystävyyden talon paisanot mittailevat montereyläisiä: ”mittapuuna ei ollut moraali, vaan kiinnostavuus”.

Samanhenkisiä ja henkilöhahmoiltaan tutunomaisia ovat Montereyhin sijoittuvat Hyvien ihmisten juhla ja Torstai on toivoa täynnä, jotka julkaistiin kymmenkunta vuotta Ystävyyden talon jälkeen. Tarinaa kuljettaa niissäkin työtä vieroksuva miesjoukko, tällä kertaa Mack kavereineen. Tapahtumat kietoutuvat merilaboratorion ja Docin ympärille, joka toimii omalla boheemilla tavallaan järjestäytyneen yhteiskunnan edustajana.

Meriladoratorion omistaja Ed Ricketts oli veijariromaanien Docin esikuva ja vaikutti muutenkin monella tavalla Steinbeckin elämään. He tekivät yhdessä tutkimusmatkan Kalifornianlahdelle ja kirjoittivat siitä kirjan Sea of Cortez: A Leisurely Journal of Travel and Research.

Kovaa peliä Vihan hedelmissä
Kalifornialaistarinointi tummentuu Steinbeckin pääteoksessa Vihan hedelmät. Romaani pureutuu armottomasti köyhyyden ja vallan puutteen teemaan. Vuokraviljelijät ovat sään, tuottavuuden ja pankin armoilla. ”Isä lainasi pankilta rahaa, ja nyt pankki tahtoo maan.” Viljelijöiden vaikutusmahdollisuudet omaan elämään ja toimeentuloon ovat kafkamaisen toivottomat, kun vastuutahot ovat kasvottomia ja onnettomuuden syyksi osoitetaan olosuhteet. Selviytymistaistelussa ei tunneta armoa.

Tuhannet maansa menettäneet viljelijäperheet vaeltavat Kansasista, Oklahomasta ja Texasista vähemmän tarunhohtoisissa oloissa tietä 66 kohti Kaliforniaa, jossa lentolehtiset lupaavat kaikille työtä hedelmätarhoissa. Suuri osa Vihan hedelmistä on tosielämän roadtrippiä ilman elokuvamaista vapauden huumaa. Tie on täynnä huonokuntoisia autoja, joihin on tungettu perhekuntia omaisuudenrippeineen. Rahaa on tuskin ollenkaan, varaa ei ole kuin bensaan ja veteen. Matkalla on pysähdyspaikkoja, joiden näkymä on tutunomainen: ”Pitkin 66:tta on makkarakioskeja – Al Susy – Kallen Lounas – Joe Minnie – Willin Syötäviä. Lautakojuja. Edessä kaksi bensapumppua, rautalankaverkko-ovi, pitkä tarjoilupöytä, baarituoleja, jalkanojia.”

Kysynnän ja tarjonnan lentolehtiset
Jo matkan aikana nostatetaan epäilyksiä lentolehtisten lupaamista työtilaisuuksista. Massiivisen muuttoliikkeen takia poimijoista on ylitarjontaa ja palkkiot putovat olemattomiin, jos ylipäätään työtä on tarjolla. Vuokraviljelijöistä tulee kausityöläisiä, joilla ei ole asuinpaikkaa eikä toimeentuloa. Asetelma herättää myötätunnon kovaonnisia työläisiä kohtaan ja muuttaa tehokkaasti Steinbeckin vasemmistolaissympatiat lihaksi. Vaikka tavoite on läpinäkyvä ja myötätunto köyhän kansan puolella, mistään suoraviivaisesta tendenssiromaanista ei mielestäni ole kyse, pikemminkin kerronta on monisyistä yhteiskunnallista ajankuvausta.

Suurmaanomistajille kyllä ladellaan suorat sanat: ”Maa päätyi yhä harvempiin käsiin, kotinsa menettäneitten määrä kasvoi, ja suurmaanomistajien kaikki ponnistukset palvelivat vain sortoa. Heidän rahansa menivät aseisiin ja kyynelkaasuun, joilla suurtiloja puolustettaisiin, ja he lähettivät okieitten pariin vakoojia kuuntelemaan, kuiskittiinko jossain päin kapinasta, jotta se voitaisiin oitis tukahduttaa. Talouselämässä tapahtuvat muutokset ohitettiin, suunnitelmat olojen muuttamiseksi ohitettiin; huomiota saivat vain kapinan kukistamiseen tähtäävät keinot, kun taas kapinan syihin ei puututtu lainkaan.” Mustia listoja laaditaan, punikkeja etsitään, leirejä poltetaan, vaikka muuttajat kaipaavat vain työtä ja ruokaa.

Vihan hedelmät on elämänmakuinen kuvaus köyhien arjesta ja kovasta kohtelusta. Se on Steinbeckin pääteos, vaikka Nobelia varten tarvittiin vähemmän vasemmistolainen allegoria Eedenistä itään.

Vihan hedelmät on puhutteleva teos työläisten kaltoinkohtelusta. Meitä suomalaisia tosin harmittavat Steinbeckin ideologiset silmälasit, jotka saivat hänet allekirjoittamaan talvisodan aikana neuvostomyönteisen adressin Terijoen nukkehallituksen puolesta. Mitä etäämmällä on ja mitä vähemmän tuntee tosiasioita, sitä todennäköisemmin ideologia johtaa harhaan.

Luonnon suuri kirja

Steinbeck opiskeli muutamia vuosia Stanfordin yliopistossa San Franciscossa, jonne on matkaa satakunta mailia Salinasista. San Francisco oli Steinbeckille se nuoruuden Pariisi, jossa Hemingway ja kadotettu sukupolvi sai kirjailijankasteensa. ”Kun olin lapsi ja asuin Salinasissa, kutsuimme San Franciscoa ’cityksi’. Se oli tietenkin ainoa suuri kaupunki, jonka tunsimme.” Opinnot Stanfordissa koostuivat lähinnä englannin ja kirjallisuuden kursseista, mutta mukana oli joitain hajakursseja luonnontieteistä. Opiskelu oli rikkonaista ja katkesi usein keikkatöiden ajaksi. Tutkinto jäi lopulta vain vanhempien haaveeksi.

Kirjoissaan Steinbeck puhuu harvoin San Franciscosta. Kuitenkin matkakirjassa hän kuvaa kaupunkiin saapumista: ”San Francisco järjesti minulle oikein näytöksen. Katselin sitä lahden ylitse, valtatieltä, joka ohittaa Sausaliton ja vie kaupunkiin Golden Gate -siltaa pitkin. Iltapäivän aurinko maalasi sen valkoiseksi ja kultaiseksi – se kohosi kukkuloillaan kuin pyhä kaupunki onnellisessa unessa.”

Punapuumetsässä vallitsee katedraalin hiljaisuus
Luontoon ja luonnonilmiöihin Steinbeckilla oli syvä yhteys. Varsinkin Pohjois-Kalifornian mahtavat punapuumetsät puhuttelivat häntä: punapuiden ikä – ”ne ovat toisen aikakauden suurlähettiläitä” – ja valtava koko herätti hänessä pelonsekaista kunnioitusta. ”Olen tuntenut nämä jättiläiset varhaisimmasta lapsuudestani saakka, olen elänyt niiden parissa, leiriytynyt niiden juurelle ja nukkunut niiden lämpimiä jättiläisruumiita vasten, eikä arka kunnioituksen tunteeni ole väljähtynyt seurustelun arkipäiväisyyden vuoksi.” Punapuiden keskellä Steinbeck joutui niiden taikavoiman valtaan: korkeuksiin nousevat rungot ja ympäröivä hiljaisuus synnyttivät lähes uskonnollisen kokemuksen.

”Kun on kerran nähnyt punapuut, on saanut olemukseensa lähtemättömän merkin. Kukaan ei ole koskaan kyennyt tyydyttävästi maalaamaan tai valokuvaamaan punapuita. Niiden ympärilleen hengittämää tunnelmaa ei voi välittää millään taiteen ilmaisukeinolla.”

Ympäristön ja ihmisen yhteys
Steinbeckin romaaneissa ihmiset sulautuvat ekosysteemiin osaksi ympäristöä. Myrsky, auringonpaiste ja kuivuus muovaavat ympäristöä ja yhteisöitä. Ankarat luonnonolot koettelevat ihmisiä, jotka ovat täysin riippuvaisia sadon onnistumisesta. Tuntemattomalle jumalalle -romaanin päähenkilöt matkaavat tilapäistöihin junalla, joka kulkee kuivillaan olevan Salinasjoen viertä. ”He matkustivat Montereystä pitkin pitkää Salinasin laaksoa, harmaankultaista väylää kahden vankan vuorijonon välissä. Junan ikkunoista he näkivät, miten tuuli puhalsi pitkin laaksoa merta kohti, pakotti viljan maata myöten, kunnes se muistutti sileäkarvaisen koiran turkkia, ajoi juuriltaan tempaamiensa kasvien laumoja laakson suuta kohti ja puhalsi puut toispuoleisiksi, kunnes ne olivat pysyvästi sen mallisia.” Katseella ennakoidaan kuivan tuulen tuomia kovia aikoja.

Santa Cruz sijaitsee 100 kilometriä San Franciscosta etelään ja 60 kilometriä Salinasista pohjoiseen. ”Santa Cruzissa on hiekkaranat, ja siellä on kaikenlaisia huvituksia, erilaisia kojuja ja pieniä autoja joilla saa ajaa”, kuvataan Tuntemattomalle jumalalle -romaanissa. Rannan huvipuisto oli toiminnassa jo Steinbeckin aikana.

Kuivuus ja sadon menettäminen on keskeinen lähtökohta myös pääteos Vihan hedelmissä. ”Ja terävän auringon helottaessa joka ainoa päivä nuoren viljan terät kadottivat vähitellen jäykkyytensä ja pystyasentonsa; ne taipuivat ensin kaareksi, ja sitten, korsien heikentyessä, kunkin terä kumartui maata kohden. Sitten oli kesäkuu, ja aurinko paistoi vielä äkäisemmin.” Kuiva tuuli yltyi, ja tomu peitti maan sekä taivaan. Tästä luonnonilmiöstä saa Vihan hedelmissä alkunsa oklahomalaisten vuokraviljelijöiden kurjuus ja joukkomuutto Kaliforniaan. Ekohenkinen Steinbeck korosti toistuvasti ihmisen syvällistä yhteyttä luontoon ja maahan. ”Jos miehellä on vähän maaomaisuutta, tuo maa on hän itse, se on osa hänestä, ja se on aivan niin kuin hän.”

Merielämää Montereyssä

Steinbeckien perheellä oli kesäasunto Montereynlahden tuntumassa, kolmisenkymmentä kilometriä Salinasista länteen. Perhe vietti paljon aikaa rantakaupungissa, ja aikuisiällä kirjailija asui siellä useaan otteeseen. Villinä vaahtoava meri ja kivikkoiset rannat luovat jännittävän vastakohdan Salinasin salaattipelloille.

Merenranta on Montereyn ydintä. Ympäristö tuntuu houkuttelevan väistämättä merielämän ja merenelävien tutkimiseen. Nykyisin rannan tuntumassa on kalaravintoloita, joista leijuu herkullinen tuoksu Cannery Row’lle.

Veijariromaanien ympäristö muuttuu Montereyssä todeksi. Ystävyyden talon ja Hyvien ihmisten juhlan Cannery Row’hun kiteytyy 1900-luvun alkupuolen kalifornialainen elonkirjo kaikkine iloineen ja rosoineen.”Cannery Row on runoelma”, kirjoittaa Steinbeck, ”se on kirkuva ääni, valonsävy, sävel, tottumus, kotikaipuun tunne, unelma. Cannery Row on rykelmäinen ja hajallinen paljous peltiä ja rautaa ja ruostetta ja puun pirstaleita, lohkeillutta katukäytävää ja rikkaruohon valtaamia tontteja, romukasoja, aaltopeltisiä sardiinisäilyketehtaita, kapakoita, ravintoloita ja porttoloita ja pieniä täyteen ahdettuja sekatavarapuoteja ja laboratorioita ja ruokalamurjuja.”

Mereneläviä ja sardiinitehtaita
Romaanien Cannery Row ja päähenkilö Docin merilaboratorio jatkavat edelleen elämäänsä Tyynenmeren kohinassa. Docin esikuvana on ollut paikallinen meribiologi Ed Ricketts, jonka kanssa Steinbeckilla oli pitkä parinkymmenen vuoden ystävyyssuhde. Ystävykset jakoivat kiinnostuksen biologiaan, ja usein laskuveden aikaan Steinbeck oli Rickettsin kanssa keräämässä näytteitä merenelävistä. Rickettsin laboratorio myi ”meren lumoavia elukoita, sieniä, vaippaeläimiä, merivuokkoja, meritähtiä ja käärmetähtiä ja meriaurinkoja ja niiden satumaisia ja kaikenkirjavia pikkuveljiä, meren eläväisiä liikkuvia kukkia, kuorellisia ja kuorettomia takakiduksisia kotiloita, piikkisiä, kyhmyisiä ja neulanteräviä merisiilejä, rapuja ja ravun sukulaisia, hummereita ja katkarapuja”.

Merilaboratorion, romaanihahmojen ja tapahtumapaikkojen montereyläiset esikuvat tunnetaan melko hyvin, ja monet niistä näkyvät edelleen kaupunkikuvassa. Rickettsin osittain palossa tuhoutunut laboratorio on säilytetty, ja merenrantaa myötäilevän Ocean View Boulevardin nimikin on muutetettu 1958 Hyvien ihmisten juhlan englanninkielisen nimen mukaan Cannery Row’ksi.

Aikoinaan Cannery Row’ta reunustivat sardiinitehtaat. Ympäristössä näkyy edelleen Steinbeckin aikainen kalateollisuus, vaikka toiminta on pääosin loppunut saaliiden hupenemisen myötä. ”He söivät jokaisen”, sanoi Steinbeck.

Montereyn huikeat merenrannat eivät houkuttele auringonottoon. Pikemminkin rannat innostavat Steinbeckin lailla merielämän ja merenpohjan tutkimiseen. Tuulisissa tyrskyissä käy mielessä, että Tyynenmeren nimi on toden totta kiertoilmaus, jolla on pyritty liudentamaan meren pelottavaa voimaa. Aikoinaan rannan parhaat paikat valtasivat ikävännäköiset sardiinitehtaat, ja vielä nytkin hylättyjä tehdasrumiluksia näkyy siellä täällä.

Ylikalastus oli kuitenkin 40-luvulla niin raivokasta, että kalakanta hiipui ja useat tehtaat lopettivat. ”Kun maa autioituu, on väki murheellista, yhtä murheellista kuin Cannery Row’n asujamisto silloin kun sardiinit oli pyydetty, pantu tölkkeihin ja syöty loppuun. Helmenharmaat aaltopellistä rakennetut säilyketehtaat olivat mykkiä, eikä niissä ollut enää muuta elämää kuin kierroksellaan vaeltava vahti.” Tätä nykyä rantakatua elävöittävät matkailijat, kalaravintolat ja Steinbeck-patsaat.

Paisano – ripaus intiaania, meksikolaista ja aasialaista
Kun Tyynenmeren rannasta nousee pari korttelia ylöspäin kohti kuvitteellista Tortilla Flatia eli ystävyyden talon seutua, päätyy hiljaiselle pientaloalueelle, jossa Steinbeckin perheen kesäasunto on rehevän kasvillisuuden peitossa. Tässä ystävyyden talossa on kirjoitettu kuolematonta proosaa ja juotu monta gallonaa viiniä Tortilla Flatin paisanojen malliin.

Romaanissa luokitellut humalan vaiheet kertovat todennäköisesti omastakin kokemuksesta: ”Aatteellisesti voidaan viinipullolliset luokitella seuraavasti. Ensimmäisen pullon kaulanrajaan saakka vakavaa ja keskittynyttä keskustelua. Kaksi tuumaa alemmaksi suloisenkatkeria muistelmia. Kolme tuumaa lisää, vanhojen ja menestyksellisten lemmenseikkailujen herättämiä mietteitä. Ensimmäisen pullon pohjaan ylimalkaista ja epämääräistä murhetta. Toisen pullon kaulanrajaan mustaa, epäpyhää toivottomuutta. Kaksi sormenleveyttä alemmaksi kuoleman tai kaipuun laulua.”

Montereyssä tuntee olevansa lähempänä Steinbeckin maailmaa kuin Salinasissa.

Steinbeck näkyy Pacific Grovessa ja naapurikaupunki Montereyssä monin tavoin, varsinkin merenrantaa reunustavalla Cannery Row’lla, joka on saanut nimensäkin Steinbeckin romaanin mukaan. Rantakadun kaliolla istuskelevat myös Hyvien ihmisten juhlan pummit Mackin johdolla.

Steinbeckin Salinas ja Monterey

Kuka John Steinbeck?
• 27.2.1902 –20.12.1968
• Syntyi Salinasissa kirjanpitäjän ja opettajan perheeseen
• Opiskeli Stanfordissa mutta ei suorittanut tutkintoa
• Naimisissa kolme kertaa: Carol, Gwen, Elaine
• Kaksi poikaa keskimmäisestä liitosta: Thomas ja John
• Pulitzer 1939, Nobel 1962
• Ystävyyden talo, Hiiriä ja ihmisiä, Hyvien ihmisten juhla, Vihan hedelmät, Eedenistä itään

Keskiluokkainen maailmanparantaja
Kalifornialainen Salinasin pikkukaupunki on rauhallinen, suorastaan unelias. Ydinkeskustassa ei helmikuisena arkipäivänä näy juurikaan elämää. Pääkaduilla liikkuu vain muutama kulkija, ja jokusesta kuorma-autosta nostetaan pahvilaatikkoja Main Streetin ravintoloihin, joista niistäkin vain muutama on päiväsaikaan avoinna.

1960-luvulla Steinbeck ennusti: ”Muistan ajan, jolloin Salinas, syntymäkaupunkini, ilmoitti asukasmääräkseen neljätuhatta. Nyt on asukkaita 80 000 ja luku kasvaa päätä pahkaa lisääntyvällä vauhdilla – kolmen vuoden kuluttua 100 000 ja kymmenen vuoden kuluttua kenties 200 000, eikä kehitykselle näy loppua.” Salinasissa on nyt 2020-luvulla noin 150 000 asukasta, joten ihan päätäpahkaista kasvu ei kuitenkaan ole ollut.

Salinas oli Steinbeckin aikaan parin tuhannen asukkaan pikkukaupunki, jossa viljeltiin vihanneksia ja hedelmiä. Se sijaitsee 145 kilometriä pitkän Salinasin laakson pohjoisosassa. Eedenistä itään sijoittuu tähän ympäristöön: romaanin työnimenä oli ihan loppusuoralle ”Salinasin laakso”.

Steinbeck-keskus houkuttelee kirjaihmisiä
Main Streetin yllä komeilee Salinas isoin kirjaimin. Kadun päässä on vetonaulana Steinbeck-keskus, joka houkuttelee kaupunkiin meitä kirjan ystäviä. Keskus osoittautuu todellakin paremmaksi nimitykseksi kuin museo, vaikka rakennukseen on koottu kirjailijan jäämistöä ja käsikirjoituksiakin. Pääpaino on kuitenkin kirjoihin liittyvillä kuvaelmilla, joita höystetään kirjailijan elämään ja aikaan liittyvillä esineillä. On kirjoituskonetta, Nobel-videota ja tuunattu matka-auto, jolla Steinbeck kiersi Charley-koiran kanssa Yhdysvaltoja. Kirjojen sisältöä ja henkilöhahmoja on havainnollistettu koulutyyliin kuvin ja videoin.

Steinbeck-keskus on epäilemättä Salinasin ykkösnähtävyys. Niin kuin monissa muissakin maailmankolkissa kirjailija ei täälläkään ollut omana aikanaan kaupunkinsa suosikkipoikia. Kausityöläisten puolesta puhuminen ei ollut viljelijöiden mieleen paikkakunnalla, joka eli vihannesten ja hedelmien viljelystä. Salinasia kutsuttiin Yhdysvaltain salad bowliksi eli salaattikulhoksi, ja viljelijöiden yhdistykset olivat merkittäviä vallankäyttäjiä. Kirjailijan tunnettuuden lisääntyessä kaupunki kuitenkin ymmärsi unohtaa ristiriidat ja hyödyntää omaa poikaansa paikkakunnan maineen rakentamisessa.

Steinbeck-keskuksessa oli paitsi kirjailijan alkuperäisesineistöä myös paljon romaaneihin perustuvia kuvaelmia ja videoesityksiä. Siellä voi tutustua vaikkapa Docin merilaboratorioon ja Lee Tshongin sekatavarakauppaan. Steinbeckin kotitalo on aivan keskuksen lähellä.

Steinbeckien kirjanpitäjä-opettajaperhe neljine lapsineen eleli Central Avenuella kodikkaassa kaksikerroksisessa omakotitalossa. Talo huokuu ylemmän keskiluokan hyvinvointia ilman merkkejä vihan hedelmistä tai ystävyyden talon pummeista. Perheeseen syntyi lapsia kahdessa sarjassa, ja nuorimmat John ja Mary olivat läheisiä leikkitovereita. Omakotitalon toisesta kerroksesta johtavat hyvin hoidettuun pihaan portaat, joissa voi melkein nähdä Johnin ja pari vuotta nuoremman Maryn kirmailevan. Mutta miten ihmeessä tästä hiljaisesta kalifornialaisesta pikkukaupungista tullaan maailmankuuluksi kirjailijaksi?

Steinbeckien kotitalo on Salinasin keskustassa. Hyvinvoivassa ympäristössä kasvoi kirjailija, joka kuvasi myötätuntoisesti kausityöläisten pahoinvointia. Kirjailijanura ei kuitenkaan ollut Steinbeckille itsestään selvä, sillä lapsena hänelle ”sanat olivat paholaisia ja kirjat vihollisia”.